Vätsäri 2006
KESKIVIIKKO 23.8
Tie 971 - Semekurtta - Sollumusjärvi
Päivätaipaleen pituus 11 km
Semekurtan tiehaarassa, Sevettijärveltä muutama kilometri Inariin päin, laskeuduimme postiautosta ja nostimme rinkat selkäämme puoli seitsemän maissa iltasella. Oli aika aloittaa Vätsärin erämaan valloitus.
Tietä pitkin kävelimme Semekurtan poroerotuspaikalle lukemattomien kämppien ja aitojen sekamelskaan. Erotusaidan länsireunaa pitkin jatkoimme matkaa haeskellen samalla polkua maastosta, joka oli merkattu karttaan. Hentoisen uran tavoitimmekin hetken harhailtuamme. Polku kulki erotusalueen läpi ensimmäiselle varsinaiselle näköalapaikalle, Vainospään eteläpuoliselle laelle.
Ilta-auringon loisteessa painuimme alemmas katveiseen maastoon, missä oli järvien välisille kannaksille aikoinaan veneenkiskontaan varten rakennettuja telateitä. Ennen Sollumusjärven autiotupaa kuljimme matkan aikaa komealla punkaharjulaistyyppisessä maastossa. Harjujono johdatti meidät siten autiotuvan pihaan.
Sollumusjärven autiotuvalla tapasimme ensimmäisen vaeltajan.
Tämä eräkulkuri oli kolunnut Suolis- ja Surnujärvien tienoita viikon verran. Mies kertoili mm. edellä mainittujen järvien välisen maaston käveltävyyden hankaluudesta, kartan epätarkkuuksista ja Vätsärin poroerotuspaikan saastaisuudesta. Ja kaikesta muusta. Turinoimme pitkään ja hartaasti.
Tuvan pihaan joku oli nikkaroinut piharakennuksen.
Selvyyttä emme saaneet, oliko kyseessä savustuspönttö vai kellari.
Ennen yöpuulle siirtymistä hiillostimme vielä makkarat tulipaikalla. Tradiotionalunpoikanen tämäkin.
TORSTAI 24.8
Sollumusjärvi - Järvenpää - Lampi 164 - Tuulipää (263 m) - Iso Rovijärvi
Päivätaipaleen pituus 15 km
Sollumusjärven autiotuvalta jatkoimme matkaa peitteisessä maastossa kivisellä ja juurakkoisella polulla kohti Järvenpäätä, jossa tapasimme kalastajakolmikon koirineen. Mixu jäi miesten kanssa juttelemaan. Allekirjoittanut sen sijaan tutustui tähän edessä aukenevaan isoon tasaiseen ruohikoituneeseen kenttään.
Järvenpäässä toimi 1900-luvun alkupuolella kestikievari, joka oli ollut majapaikkana lappalaisten kulkiessa Inarista Jäämerelle. Viimeiset rakennukset oli siirretty pois 2000-luvun alussa, jäljellä oli enää kotakehikko metsän reunassa. Kentältä pystyi vielä hahmottamaan lukemattomien rakennuksien pohjat. Yhdessä niistä oli jäljellä alimmat hirsikerrat ja valtaisa rojumäärä.
Ja pisteenä iin päälle Järvenpäässä oli keskellä kenttää kasvava elinvoimainen pari kymmenmetrinen lehtikuusi.
Enpä ole aiemmin Lapin reissuilla tavannut noin upeaa lehtikuusta keskellä ei mitään.
Järvenpäästä otimme suunnan kohti ensimmäistä huiputustamme, Tuulipäätä (264 m). Samalla jätimme hyvästit polun tuomalle turvallisuudelle. Muutama kilometri Järvenpäästä itäänpäin lounastimme pienen nimettömän hiekkarantaisen lammen etelärannalla. Ja taas jatkettiin. Kesän kuivuus oli koetellut myös Vätsäriä. Veden korkeus järvissa ja lammissa oli laskenut huomattavasti normaalitasosta. Vaikka pienet lammet olivat kuivuneet lähes täysin, niin kyllä Vätsärissä vettä riitti. Joka nyppylän takaa paljastui aina uusi iloisesti välkehtivä ja rauhaisasti lainehtiva järvi.
Tuulipäälle nousu kävi sähäkkäästi. Korkeuserot ovat Vätsärissä vähäiset, niinpä Tuulipääkin sijaitsee vain 140 m korkeammalla kuin Suolisjärvi. Mutta näkymät huipulta olivat hulppeat. Vieressa sijaitseva Äälisselän pahta oli vaikuttava.
Tuulijärvesta ja Isosta Rovijärvestä sai myös hyvän käsityksen, mutta myös Vätsärin runsaskivisyydestä ja -järvisyydestä. Joka puolella aukeni vettä ja kiveä. Tuulipäältä laskeuduimme Ison Rovijärven rantaan. Hetken haimme sopivaa telttapaikkaa, jonka löysimme sitten järven lounaislahukasta.
Rannalla paistoimme pannukakut ja päälle otimme iltamyssyt kauniissa iltarusossa. Oli aika mennä koisimaan.
PERJANTAI 25.8
Iso Rovijärvi - Äälisjärvi - Lujapuolijärvi - Rajapää (-Vestkoia)
Päivätaipaleen pituus 28 km
Ison Rovijärven lahukasta otimme suunnan Äälisjärven pohjoisrantaan. Tänään pääsimme tutaamaan jatkuvan kivikoiden ja nyppylöiden mosaiikin. Kartanlukumme herpaantui hetken, ja se kostautui välittömästi. Nimittäin kuljimme liian lähellä Äälisjärven rantaa, ja emmekä äkänneet isoa lahukkaa, jonka jouduimme kiertämään. Lisää kilometrejä, kiitos!
Saavuimme Äälisjärven pohjoispään ja lammen 219 väliselle kannakselle, jossa tapasimme kajakeilla liikkuvan norjalaiskolmikon aamuaskareissaan. Kannaksella oli aikoinaan sijainnut myös autiotupa tai vastaava kömmänä, josta muistona oli kivikehä ja jokunen rautaromu. Tupa ei ole ollut mikään suuren suuri, sillä raunion perusteella koko olisi jokseenkin 2x3 metriä.
Tauon jälkeen kuljimme lampien 242 ja 219 pohjoisrantoja pitkin Lujapuolijärven pohjoisrannalle. Rantoja pitkin oli huomattavasti helpompi kävellä kuin ylempänä, jossa olisi koko ajan ollut ylös-alas -menoa aivan kuin viimeisellä hissitytöllä Stokkalla.
Lujapuolijärvi on karuudestaan huolimatta uskomattoman kaunis järvi.
Pohjoisrannan edustalla nousee järvestä kolme isoa samankokoista kivisaarta. Aivan kuin piru olisi heittänyt vihanpuuskassa kolme veljeään Lujapuoleen. Kauempaksi järvelle piru oli nakannut pari kääpiökaveriaan. Järven saamenkielinen nimi Nonabeljavri (tai Nanabeljavri) on kuin raikasta puron solinaa korvalle.
Jyrkähköllä pohjoisrannalla ihastelimme luontoa ja lounastimme porokeiton. Aurinko heloitti täydeltä terältä. Oli autereista ottaa aurinkoa elokuun lopulla kuin parhaimpaan heinäkuun helteiden aikaan. Samalla saimme nauttia luonnon hiljaisuudesta: ei peltilehmien melua, ei kännyköiden pirinää, eikä ostoskeskusten ihmismassan hälinää ja kiirettä. Voiko ihminen enää enempää vaatia?
Lujapuolijärven lumosta jatkoimme Rajapään autiotuvalle. Autiotupa sijaitsi kallioiden keskellä.
Hyvää telttapaikkaa olisi saanut hakea, sen verran kivikkoiselta vaikutti kämpän seutu. Tuvan viereen joku retkeilijä oli rakentanut kivistä valtaisan Pyrrhoksen voiton valtaistuimelle.
Vaikka olimme liikkeellä elokuun lopulla, niin viikkoon ei ollut vieraskirjan mukaan ovi narahtanut tuvalla. Vieraskirja ei ollut mikään tavallinen kouluruutuvihko, vaan kunnon kovakantinen kämppäkirja. Kiitos siitä sille erämaan kulkurille, joka oli kuljettanut kirjan maalikylistä kämpälle.
Hetken levon jälkeen lähdimme vielä pienelle iltakävelylle viiden kilometrin päähän Vestkoialle. Reitin varrella sijaitsi, Rajapään autiotuvalta vajaan puolen kilometrin päässä, romahtanut kammi kuivuneen Sadneselva-joen varrella. Kammin vieressä oli pienen pieni maakellari.
Rajalla kulkevaa poroaitaa pitkin jatkoimme matkaa etelälounaaseen. Emme tarkalleet tienneet Vestkoian l. Hukkaojan avoimen porokämpän sijaintia. Kämppä sijaitsi kuitenkin aivan aidan vieressä pienellä mäntynyppylällä Norjan puolella. Hyväkuntoinen jalasmökki oli varustettu astioilla ja patjoilla, ja kaikella mahdollisella, mitä poromiehet tarvitsivat. Halkovaja pullisteli puista ja Fiskarsin kirveestä.
Istahdimme hetken ja samalla tutkimme vieraskirjaa, jonka mukaan kämpällä ei liiemmin ollut käynyt suomalaisia. Laitoimme kirjaan puumerkit, ja jatkoimme ilta-auringon kajossa takaisin Rajapään autiotuvalle. Edessä näkyi jo selvänä maamerkkinä lauantaipäivän ensimmäinen kohde Rajapää (329 m) .
LAUANTAI 26.8
Rajapää (329 m) - Rajapäkoia - Pikku Routanen - Routanen - Vuontisjärvi
Päivätaipaleen pituus 19 km
Aamu valkeni jälleen aurinkoisen selkeänä. Vätsärin tunturiylängöllä sijaitsevalle Rajapäälle nousu kävi sutjakkaasti, mitään nelikkoja ei tälle huiputukselle tarvittu. Huipulla oli kivistä kasattu valtaisa rajapyykki ja ilmeisesti lautakodan rauniot. Huipulta oli hulppeimmat näkymät velivenäläisen puolelle.
Taivaanrannassa pilkottivat suurtunturit ja Nikkelin savut.
Rajalla kulkeneen poroaidan jouduimme ylittämään trapetsitaiteilijan tavoin. Laelta laskeuduimme rinnettä alas Norjan puolella sijaitsevalle Rajapäkoialle. Lammen 234 kaakkoisrannalla sijaitseva avoin porokämppä oli saanut hiljaittain uuden katon ja ikkunat. Sisältä siivottomassa kunnossa olleessa kämpässä istahdimme ja katsastimme samalla reilun vuosikymmenen ajan täytettyjä vieraskirjoja. Eipä tälläkään kämpällä suomalaisia ollut liiemmin käynyt.
Järvien 234 ja 230 etelärantoja nuollen tulimme jälleen tuolle rajalle sijainneelle poroaidalle. Huojuvan aidan ylitys onnistui jälleen haavereitta. Näillä suunnilla poroaidoissa ei ilmeisesti ole portteja, vaan kulkija menee aidan yli tai ali tapauskohtaisesti, kuinka parhaaksi näkee. Vajaan kilometrin päässä sijainneen Mikkolanvaaran porokämpän kautta siirryimme jokea seuraillen kulkemaan hetkeksi rehevän lehtimetsälaakson rinteeseen, josta jatkoimme matkaa pienen kauniin nimettömän lammen rannalle pitämään taukoa.
Ennen varsinaista Routasta kävimme vielä Pikku Routasen laidalla saamaassa esimakua tulevasta. Jylhyyttä ja suoraa kallioseinämää riitti! Kiersimme lammen 133 itäpuolitse Routasen alkulähteille. Vesi virtasi eteläpuolen lammesta vuolaasti milloin kallion päällä, milloin kallion syövereissä Routaseen. Istahdimme hetken Routasen alkulähteellä.
Itäpuolella kalliot nousivat jyrkkänä kurusta, joten länsipuoli vaikutti helpommalta kävellä. Jatkoimme siis patikointia Routasen länsipuolta pitkin kohti pohjoista. Toisinaan Routanen laajeni lammenkokoiseksi. Ja toisinaan supistui kapeaksi kuruksi, mihin piru oli heitellyt kiviään.
Välillä laskeuduimme järven pinnan tasolle kuvaamaan.
Toisinaan kuljimme ylempänä, missä eteneminen oli vaivatonta. Kipuamiset ja koluamiset lähes pystysuoria seinämiä pitkin ylös ja alas rinkka selässä kävivät kunnon päälle. Hiki valui noroina selkärankaa pitkin helteisen sään vallitessa.
Karuudestaan huolimatta Routasen kurun laidalta löysimme myös isoalaisen rehevän haavikkotasangon. Tasangolle olisi voinut pataljoonan verran telttoja pystyttää, niin tasaiselta kenttä vaikutti.
Jätimme lopulta kaihoisat hyvästit Routaselle. Totesimme, että tähän Luojan luomukseen kannattaisi tutustua kaikessa rauhassa kiertämällä koko kuru. Tällä kertaa jäi kurun pohjoisosa käymättä. Ehkä seuraavalla kerralla.
Saavuimme alemman Vuontisjärven kiviselle kaakkoisrannalle. Etsimme sopivan, kivikoiden keskeltä, yöpymispaikan rannalta. Viereiseen niemeen olivat asettuneet aiemmin Äälisjärvellä tavatut norjalaiset. Ihmettelimme karttaa tutkaillen, kuinka nämä norskit olivat kajakeineen Äälisjärveltä tulleet Vuontisjärvelle. Vaikka oltiin jo vetämässä elokuun viimeisiä, niin "pääskysiä" riitti ilmassa vielä vaivaksi asti.
SUNNUNTAI 27.8
Vuontisjärvi - Jankkila - Pakanajärvi - Selkäjärvi - Karekkijärvi - Kirakkajärvi
Päivätaipaleen pituus 16 km
Oli edessä viimeinen vaelluspäivä. Auringossa olimme paahtuneet maakravuiksi, sillä aurinkorasva oli jäänyt etelään. Sääennusteena tälle viimeiselle päivälle oli luvattu sadekuuroja.
Alemman Vuontisjärven lounaisrannalta paljastui upea hiekkaranta runsaine telttapaikkoineen. Harmi, että olimme jääneet yöpymään tuolle kiviselle etelärannalle. Vuontisjärven rannalla männyt saavuttivat etelän mittapuun mukaan jo tukin mitat. Siis ihan kunnon metsää.
Saavuimme leveälle Uutuanjoelle, josta paistoi kuivan kesän jäljiltä kivet uoman keskeltä. Syvyyttä ei ollut nimeksikään. Mixu selvitti ylityksen leveimmältä kohdalta kivelle kivelle hyppien.
Meitsi sensijaan vejätti puolen kilometrin päähän Uutuanjoen ja Vuontisjärven yhtymäkohtaan, jossa leveyttä oli parikymmenkunta metriä, mutta syvyyttä oli paikoin reiteen asti.
Vedenvirtaus oli olematonta, joten kahlaus kävi nopeasti. Komeat hiekkarannat paljastuivat jälleen rannalta.
Siirryimme polkua pitkin erämaaolosuhteista talousmetsään. Silmänräpäyksessä muuttui aihkimännikkö istutettuun puupeltomännikköön. Hakkuutähteet oli kasattu siisteihin pinoihin odottamaan kuljetusta lämmönlähteeksi.
Saavuimme Jankkilaan, joka on entinen metsänvartijatila. Entisaikojen kartoissa Jankkila ja Järvenpää kuuluivat karttanimistöön samalla tavalla kuin Kuopio ja Oulu.
Nykyään päärakennus toimii Metsähallituksen vuokrakämppänä, nimellä Pakanajoki. Aidatun alueen sisäpuolella sijaitsivat päärakennuksen lisäksi sauna ja kaksi aittarakennusta.
Vieressä kulkeva Pakanajoki oli lähes täysin kuivanut. Mutaiset kivet törröttivät uoman pohjalla.
Jankkilasta jatkoimme matkaa polkua pitkin Pakana- ja Selkäjärvien kautta isolle Karekkijärvelle. Tämä pätkä oli enemmän ja vähemmän peitteisessä ja louhikkoisessa maastossa kävelemisestä. Vanhoja ristiviittoja ja pitkospuita havaittiin tällä osuudella. Ja ensimmäisen tihkusadekuuronkin saimme niskaamme lounastauolla.
Karekkijärven etelärannalla lahukka oli melkein eristäytynyt muusta järvestä luonnon tekemällä aallonmurtajalla.
Lahukassa pidimme tauon ennen viimeistä pikataivalta Kirakkajärvelle.
Metsäautotielle päästyämme kohtasimme elättiporon, mikä halusi tehdä tuttavuutta kanssamme. Tämä Petteri Punakuono johdatti meidät lähes Sanilan porotilalle saakka, jossa pääsimme oitis lounaspöytään lohifileen kimppuun. Hetkeä myöhemmin olimme jo saunapuhtaita ja virkeitä onnistuneesta vaelluksesta Vätsärin erämaahan.
SUMMA SUMMARUM
Vätsäri on järvien ja kivikoiden halkoma mosaiikkimainen erämaa. Tunturiylängöltä puuttuu puusto lähes täysin. Alempana kivikoiden, nyppyjen ja järvien paljous yllättää kulkijan, joten kartanluku- ja kompassinkäyttötaito täytyy olla hallussa. Aloittelijan ei pidä lähteä ensimmäiselle vaellukselle Vätsäriin, sen verran vaativat ovat olosuhteet.
Rajan tuntumassa ei vastaantulijoita juurikaan tapaa, sillä kalastajat suuntaavat lännemmäs Suolis- ja Surnujärville. Rakenteitakaan ei ole Suomen puolella (pl. Suolistaipaleen, Sollumusjärven ja Rajapään autiotuvat), joten retkeilijä joutuu yöpymään teltassa.
Jylhät tunturiylängöt ja suurialaiset suot puuttuvat tältä kolkalta. Jokaisen Vätsärin kävijän kannattaa käydä ainakin Lujapuolijärvellä, Rajapäällä, Routasella ja Vuontisjärvillä. Se, joka hakee suurtuntureiden tuomaa avaruutta, jyrkkäseinäisiä pahtoja ja kurunseinämiä sekä suuria korkeuseroja, älköön vaivautuko Vätsäriin.
Se, joka on kerran käynyt Vätsärissä, on menettänyt samalla sydämensä tälle Inarijärven koillispuolen hankalasti saavutettavalle erämaalle. Suosittelen!
Takaisin
