Hammastunturi 2007
PERJANTAI 14.9
Pahaoja – Kellotapuli – Pahaoja – Ivalojoen Kultala
Reitin pituus: 18 km
Sää: lämpötila +6 astetta, pilvinen, tihkusadetta, tuulinen
Syksyn toinen reissuni ulottui Hammastunturiin. Vuonna 2004 olin edellisen kerran käynyt tässä UKK-puiston vieressä sijaitsevassa rauhallisessa erämaassa.
Lyhytkestoinen, pidennetty viikonloppuloma, alkoi perin onnettomasti, kun matkalla pohjoiseen Pudasjärven seutuvilla jäi jänis autoni alle aamuhämärissä. Ensimmäisen kerran olin elämässäin nirhannut pikku nilviäistä suurempaa. Kaikesta huolimatta Punainen Paholainen jatkoi onnettomuuden jälkeen matkaansa kierrellen, kaarrellen ja pysähtyen silloin tälloin kohdatessa Petteri Punakuonon veljiä.
Kiilopään risteyksen jälkeen oli aika kääntyä Kutturan tielle. 16 km:n pätkä oli välillä soraa välillä pikeä. Tie oli hyvässä kunnossa. Saavuin Sotajoen tiehaaraan kultamaiden kioskikahvilalle, joka oli suljettu. Lieneekö auki kesäaikaan? Vieressä köhötti parinkymmenen kullankaivajan postilaatikkorivistö.
Tieviitat osoittivat kohti eldoradoa.
Sotajoen tieltä renkaat löysivät tuhat ja sata kuoppaa. Rumpujen kohdassa tie oli osittain pettänyt. Kielikeskellä suuta sai körryytellä etiäppäin. Jottei ajosta olisi tullut liian helppoa, niin paikoin tienpenkereet olivat luhistuneet eroosion vaikutuksesta , mitkä entisestään kavensivat tietä.
Joka tapauksessa pääsin onnellisesti Pahaojan P-paikalle, jossa oli toistakymmentä autoa parkissa; osa kullankaivajien, osa retkeilijöiden. Viimeisiä pakkauksia tehdessäni alkoi tihuttamaan tuulen säestämänä.
Kolme vuotta sitten olin ollut viimeksi näissä Hammastunturin erämaan maisemissa. Oliko mikään muuttunut, sen sain nähdä seuraavien päivien aikana. Ainakin reittimerkistö välillä Pahaoja – Ivalojoen Kultala oli uusittu.
Uudet hohtavan punaiset tolpat olivat korvanneet puupilkat. Pahaojan museoalueella tapasin useita päiväretkeläisiä. Appelsiinitädit olivat siis käyneet Ivalojoen Kultalassa.
Hetken hengähdettyäni Pahaojan autiotuvalla lähdin käymään Kellotapulilla, joka sijaitsee kolmisen kilometriä etelään Vuijeminhaarassa. Ylitin Sotajoen sillan kautta ja nousin hiukan ylemmäs, missä oli helpompi kävellä. Kullankaivajien asemapaikkoja kohtasin tavantakaa. Yksikin oli rakentanut komean terassitasanteen ja pienen kellarin. Useimmat olivat jo laittaneet asumuksensa kokoon ja lähteneet etelään talven viettoon.
Rovaniemenpankin haara oli täysin myllerretty. Laajat tasoitetut kiviterassit kertoivat entisaikojen menosta. Jatkoin Vuijeminhaaraa pitkin etelään. Rannassa kuului joku koneella kaivavan. En viitsinyt rantautua. Kellotapuli lähestyi. 1:100 000 kartta ei kerro mitään komeasta paikasta. Kellotapuli on nimensä mukaisesti korkea ja pienialainen töppärä, joka rajoittuu lännessä Vuijemiin ja idässä laskeutuvaan kuruun, josta maasto jälleen nousee jyrkästi.
Kellotapulin maisemissa oli viime vuosisadan alussa kultaa kaivannut Puolakka –niminen mies. Mies oli silloin rakentanut itselleen kivikämpän. Vielä 1990-luvun alussa kämppä oli ollut jollain tavalla pystyssä. Muttei enää tänä päivänä. Samoin vieressä sijaitseva Kokon kämpästä oli jäljellä enää alimmat kivikerrat ja piisin paikka. Kellotapulinojansuukin oli täysin myllerretty aikojen kuluessa. Eipä ihme, jos entisaikojen asumuksetkin olivat kovia kokeneet.
Kellotapulilla tapasin ystävällisen ja avuliaan kullankaivajapariskunnan. Heidän pressuasumuksen takaa nousi polku Kellotapulin huipulle. Huipulta näkymät eivät olleet kaksiset peitteisen puuston takia. Pariskunta kertoi, että tapulilla oli aikojen kuluessa pidetty vihkiäisetkin. Siispä varsin harras paikka! Käykää ihmiset ihmeessä tutustumassa paikkaan.
Paluumatkalla alkoi mahanpohja murista uhkaavasti. Eipä ihme, sillä viimeksi olin heittänyt läppeen pari sämpylää 12 tuntia sitten. Niin innolla olin matkannut loppumatkan, etten ollut enää muistanut evästää itseäni.
Pahaojalla lounastin ja suoristin selkääni hetken. Niinpä sitten iltaviideltä lähdin 11 kilometrin mitäänsanomattomalle osuudelle, näin muistelin kolmen vuoden takaa, kohti Ivalojoen Kultalaa.
Alun nousujen jälkeen maasto tasautui helppokulkuisemmaksi. Useampi päiväretkeläinen tuli vastaan ennen kuin pikku hiljaa polku siirtyi avoimempaan maastoon Patatunturin (402 m) kupeelle. Lännestä paljastui ruskan värissä Kuusikko-Patatunturi (406 m). Pahaoja – Kultala –polulta oli viittareitti Patatunturin huipulle, mutta meikäläinen jatkoi matkaa laskeutuen portaita pitkin Björklundinojan kuruun, jonne retkeilijät olivat tehneet epävirallisen taukopaikan penkkeineen ja tulijapaikkoineen.
Ilta alkoi hämärtyä pikku hiljaa saapuessani Ivalojoen Kultalan reilun 560 portaan yläpäähän. Pakollinen valokuva ja kepeästi portaat alas Ivalojoen sillalle. Tuuli oli hiukan tyyntynyt. Onneksi, sillä kovalla tuulella riippusiltaa pitkin joen ylitys olisi aiheuttanut sydämentykytyksiä.
Autiotuvan puolella oli pariskunta iltaa viettämässä. Muitapa ei sinä yöksi tuville tullutkaan.
LAUANTAI 15.9
Ivalojoen Kultala – Appisjoensuu – Appispalo – Maunula – Appispalo
Reitin pituus: 29,5 km
Sää: lämpötila 10 astetta, pilvinen, ei sadetta, tuulinen
Ivalojoen Kultalasta jatkoin aamukahdeksalta kohti Appisjoen suuta. Rannoilta oli viimeinenkin kivi käännetty kullanhimossa. Saavuin Appisjoen ja Ivalojoen yhtymäkohtaan, johon Appis laskee leveänä ja kivipohjaisena. Appisjoen suussa sijaitsee vanha Annan Kaapin kenttä.
Tasaisesta heinittyneestä ja katajakasvavasta kentästä ei pystynyt hahmottamaan enää mitään vanhoja rakennuksen pohjia. Nykyään paikalla toimii Metsähallituksen tulipaikka puuvajoineen.
Normaalivedenkorkeuden aikaan Appisjoen suusta leveimmältä kohden on helppo kiveltä kivelle hyppien ylittää joki. Mutta näillä vedenkorkeuksilla pitää olla melkoinen fakiiri, joka selvittää ylityksen kengillä ilman mulkkausta.
Alun perin tarkoitukseni oli ylittää Appisjoki ko. kohdasta, josta matka olisi jatkunut Karhuvaaran (426 m) ja Paleltumapään ylitse (402 m) Maunulaan, ja sieltä Appispalolle. Tein kuitenkin reittimuutoksen ja päätin jatkaa Appisjoen vartta pitkin Appislompoloon. Tiesin joen varren olevan paikoin hankalaa maastoa, mutten antanut sen häiritä suunnitelmiani.
Alku sujuikin sutjakkaasti eteenpäin. Rantaan oli muotoutunut selkeä poron ja ihmisen tekemä yhteinen polku. Tosin muutamaan otteeseen joutui nousemaan rannasta parikymmentä metriä pystysuoraa seinämää pitkin ylös, jotta pääsi eteenpäin polulla. Yhden hiekkatörmään päällä oli tasainen katajikko; telttapaikkoja vaikka pataljoonalle.
Vähitellen maasto muuttui soisemmaksi. Paleltumajokien välinen osuus oli tarpomista miehenkorkuisessa pajukossa. Matka jatkui hitaasti. Per..lettä pääsi välillä. Ei ihme, että toisetkin retkeilijät olivat sadatelleet osuutta. Joki mutkitteli käärmeen tavoin. Parempi olisi ehkä ollut kulkea selkeästi ylempänä rinteessä. Tosin sielläkään ei kuulemma maasto ollut helppokulkuista. Ylemmän Paleltumajoen pohjoispuolella jokiuoman viereinen maasto muuttui matalaksi vaivaiskoivikoksi, jossa kulku oli huomattavasti helpompaa.
Ylimmäisen Appislompolon eteläpuolella sijaitsevalla pikku lammella kohtasin joutsenpariskunnan. Annoin pariskunnan rauhassa uiskennella lampareessa. Kiersin vielä Ylimmäisen Appislompolon ja pääsin lompolon pohjoispuolen suulle, josta piti olla selkeä Appisjoen ylitysmahdollisuus.
Yhtymäkohdasta noin viisikymmentä metriä ylävirtaan oli laitettu joen kumpaisellekin rannalle keppejä pystyyn. Ilmeisesti tässä oli virallinen Appisjoen ylityspaikka. Matalalla vedellä olisi taasen hupskeijaa menty joen yli kiveltä kivelle hyppien. Muttei nyt. Kumikkaat ja housut jalasta ota, ja kahlaamaan. Muutaman metrin kahlaus onnistui mallikkaasti. Kolme vuotta sitten olimme käkkineet suunnilleen samoilla tienoilla etsiskellen ylityspaikkaa. Silloin pimeässä emme uskaltaneet lähteä jokea ylittämään. Ja joka paikasta tosiaan ei Appisjokea ylitettäkään.
Rannasta johti polku Appispalon turvekattoiselle kömmänälle. 1950-luvulla palanut Appispalo on metsittynyt mallikkaasti. Lähes täystiheä puusto peitti ruskanloistoisen maaperän. Tosin pienimmät puut olivat vasta reilut puolimetrisiä, mutta kuitenkin…
Kömmänä oli pessyt naamansa täydellisesti kevään 2007 aikana, kun yksityiset henkilöt, samohalaiset, olivat korjanneet katon, lattian ja sisätilavarustuksen. Lisäksi samohalaiset olivat nostaneet seinää yhdellä hirsikerralla nimeten sen omalle nimelleen. Viereinen hirsikerta oli LaVu-miesten. Oviaukko oli edelleen pygminkokoinen. Tällaisen persjalkaisen savolaisenkin piti mennä kaksinkerroin sisään.
Ovelta avautui edessä kaksi laveria, ja oikealla pienenpieni Jatul-kamiina. Kamiinaa ei tarvinnut lämmittää kuin yksi uunillinen, kun kömmänä oli pätsi kuin sauna. Ruokailin, levytin ja selailin vanhoja vieraskirjoja vuosien takaa. Tällainen vanhojen vieraskirjojen perinne pitäisi elvyttää myös Metsähallituksen kämpissä. Siis vanhoista vieraskirjoista kopiot kämpille. Kömmänän pihapiiri oli todella siisti. Voisi todeta, ettenpä ole koskaan ollut näin kodikkaan kämpän pihassa. Lähde sijaitsi alarinteessä 50 metrin päässä, ja riuku vastaavasti saman matkan päässä toisella puolella kömmänää.
Jätin rinkkani Appispalolle ja kävin muutaman kilometrin päässä Riekkokämpällä. Onnettoman pienellä Riekko-ojalla toinen saappaani mulkkasi vettä, aivan omaa huolimattomuuttani. Ja vi**u. Olin juuri kuivattanut saappaani ja sukkani. Elämä ei aina hymyile.
Riekkokämppä alias Maunula sijaitsi Kantaselän rinteessä. Peltikatto oli laitettu muutama vuosi kämppään. Muutenkin kämppä oli ihan mukiinmenevässä kunnossa, joten elinaikaa huoltamattomalle kämpälle saatiin katonkorjuulla. Neljän hengen kämppä ei pröystäile varustuksella: kamiina, laverit, vesisanko ja hylly, jossa jotain pientä rihkamaa. Mutta eipä retkeilijä muuta varustusta kaipaakaan. Ainoastaan vieraskirja puuttui varustuksesta. Joku tsekkiläinen oli tekstannut puukapulaan viestin kämpän antamasta suojasta.
Matka jatkui takaisin Appispalon kömmänälle, ja sieltä Appisjoen ylitse. Muutaman sadan metrin soisemman osuuden jälkeen pääsin kuivemmalle ja joutuisammin kuljettavalle maalle. Kulvakkopäiden pohjoispuolella sijaitsevien nimettömien lakien kautta matka jatkui osin avomaastossa Kulvakkojärven luoteisrannalle. Haeskelin illan hämärtyessä sopivaa telttapaikkaa järven pohjoisrannalta. Pohjoisranta oli aluksi soinen, joten jatkoi kohti itää.
Suunnilleen järven pohjoisrannan toisen lahukan läheltä tapasin jonkinlaisen sortumaisillaan olevan rakennuksen. Ei ikkunoita, vain pieni kurkistus- tai ilmanvaihtoluukku vastapäätä ulko-ovea. Katto oli osittain romahtanut sisään. Rakennus on ollut ilmiselvästi joko aitta- tai saunarakennus. Mitään muita selviä rakennuksen pohjia ei löytynyt viereltä. Teltan laitoin pystyyn viidenkymmenen metrin päähän rakennuksesta. Olin jälleen ajoittanut päivärytmitykseni kohdalleen, sillä iltasaijua keitellessä alkoi pimeys laskeutua laaksoon.
SUNNUNTAI 16.9
Kulvakkojärvi – Vuorhavaara – Hammasoja – Hammastunturi – Kivipää – Pietarlauttanen – Kehäpää – Ivalojoen Kultala
Reitin pituus: 26,0 km
Sää: lämpötila 10 astetta, pilvinen, osittain tihkusadetta
Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen pakkasin kimpsut ja kampsut. Aamukahdeksalta pääsin lähtemään kohti Vuorhavaaraa. Maasto jatkui helppokulkuisena lähes avomaastoisena Littiäpään pohjoispuolitse komeaan vanhaan mäntymetsään, Vuorhavaaran rinteelle. Etelässä paistoi koko ajan Hammastunturin eturinne punaisen hohtavana. Suojuotin takaa löytyi Vuorhavaaran kämppä, joka veti viimeisiään; puolet katosta oli romahtanut, lattia täysin lahonnut, ikkunat hajotettu, laveri kallellaan, roskaa koko kämppä täynnä.
Puolen kilometrin päässä Kulpakkojoen pohjoisrannalla oli Vuorhavaaran vanha poroerotusalue ja lukittu porokämppä. Poroerotusalueesta oli jäljellä osittain romahtaneet aidat pitkin tannerta. Kämppä vaikutti hyväkuntoiselta. Ikkunakin oli teljetty luukuilla. Roskainen pihapiiri häiritsi tunnelmaa. Vieressä sijaitsi avoin pikkula, jonka täysistunnosta oli mahtava näköala Hammastunturiin. Yksi komeimpia maisemia!
Kulpakkojoen ylitin kiveltä kivelle hyppien.
Tankkasin juomapullon täyteen Lapin kultaa. Hyvää ja lähes jäätävän kylmää! Joen toiselta puolen löytyi viimeisiä vetelevä kota. Tästäkin pahvikatto oli osittain romahtanut sisään. Kamiina oli tuotu ulos varmuuden välttämiseksi. Vieressä oli kasa pulloja.
Reilu kilometri itään ja olisin Hammastunturin autiotuvalla, mikä nettikirjoittelun mukaan olisi parhaat päivät nähnyt. Hiukan ennen kämppää yhdytin poluntyngän, joka johtikin pienen mäen päällä johtavan mäntymetsän keskellä sijainneelle kämpälle. Kämppä tosiaan ei vetänyt puoleensa; kolmannes sisäkatosta oli romahtanut ja takka oli lämmityskiellossa.
Takan reunaan oli kämpän huolitsija kirjannut viestin: ”Älä käytä takkaa, piippu poistettu, korjataan kun ehitään.” Kukapa tuota takkaa lämmittäisikään, kun katosta osa puuttuu. Eipä tuolla korjauksella kiirettä ole pidetty, sillä tuo oheinen viesti on ollut jo parisen vuotta takan kupeessa. Voinee olla, jollei piipun korjaaja tule vielä muutamaan vuoteen, niin eipä tarvitse tulla enää ollenkaan. Voinee olla kämppä silloin jo manan mailla. Sentään vieraskirja oli uudehko.
Tuvan ulkoseunustaa vasten nojasi ajoneuvo. Olin ilmiselvästi sivistyksen kehdossa.
Mutta, kuka himskatti oli lainannut ajoneuvosta ketjun ja polkimet?
Viereen oli koottu paikallinen laiton kaatopaikka, josta löytyi kaikkea maan taivaan väliltä. Käsittämätöntä, etteivät kelkkailijat pysty kuskaamaan tyhjiä öljypurnukoita mennessään pois.
Kämpältä polkui jatkui vahvana kohti pohjoista. Vajaan puolenkilometrin päässä oli vastassa romahtaneen kammin rauniot. Pystyssä oli enää pari seinää. Polku jatkoi matkaansa edelleen kohti pohjoista. Lieneekö mennyt Aittojärvelle, kenties Hammasjärvelle? Sen sijaan minä kaarsin kammilta länteen puolisen kilometriä. Kiersin eteenpäin tulevan suon lännen kautta ja suunnistin kovan maan niemeen, josta löytyi jälleen yksi vanha käyttökelvoton kämppä. Tässä kämpässä sen sijaan katto oli vielä jotenkin paikallaan samoin kuin seinät, ikkunat, ovet. Muuten kämppä oli entinen.
Suunnistin samaa reittiä takaisin autiotuvalle. Hammasojasta, kämpän vierestä, kävin hakemassa ruokavedet. Ojan varressa tulipaikalla oli vielä havaittavissa jonkin rakennuksen perusta. Kenties sauna? En tiedä. Rauhassa sapustin ja lueskelin vieraskirjaa. Jokunen vuosi sitten kämpän ulkokattoa oli korjattu. Siis laitettu ressua ja hataraa laudotusta ulkokattoon. Nyt olisi vuorossa sisäkaton korjaus. Pikkuhiljaa alkoi tihuttamaan, joten aloin pakkaamaan ja siirtymään kohti Hammastunturia.
Edellisellä kerralla olimme nousseet Hammastunturiin (530 m) luoteesta ja jyrkimmästä kohdasta ensiksi pohjoisemmalle huipulle ja sieltä edelleen korkeimmalle. Muistan sen kuin eilen päivän. Sydän tykytti tuolloin tuhatta ja sataa. Tällä kertaa muutin reittiä. Suunnistin kohti suoraan korkeinta huippua kohden. Alun suppatyyppisen maaston jälkeen alkoi yhtäjaksoinen nousu korkeimmalle huipulle.
Puolivälissä alkoi sumu laskeutua ja edelleen heitti tihkua. Takana saattoi vielä nähdä Hammasjärven ja Viljaniemen talon. Tiesin, ettei tästä huiputuksesta jää mitään kerrottavaa jälkipolville ainakaan maisemien kannalta, sillä hetkessä olin hernerokkasumussa. Turvauduin kepsuun, jonka avulla saavutin huipun armottomassa tuulessa, sumussa ja tihkussa. Huipulla liehui lippu ”Varo hiihtäjää” ja 80-luvun hiihtopipo.
Pitkään en käkkinyt huipulla. Heitin jokusen lyhyen puhelun etelään, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Puolivälissä rinnettä sumu alkoi hälvenemään, ja lännessä pilkottivat Kulpakkojoki ja Haukikulpakot ja etelässä Haukkapää. Kello näytti vasta iltapäiväkolmea. Tarkoitus oli alun perin yöpyä Kivipään pohjoispuolen järvellä. Matkaa sinne olisi enää muutama kilometri. Mitä tekisin? Jäisinkö asemoimaan telttani sinne vai jatkaisinko Ivalojoen Kultalaan? Meno maittoi, joten arvata saattoi minne suuntasin ulokkeeni.
Haukkapään lounaispuolen rinteellä näytti matkaavan kolmen hengen seurue. Heilautin kättäni, eivät huomanneet. Olin noin parin sadan metrin päässä heistä. Pidin tauon. Aloin pikku hiljaa nousta kohti Kivipään (494 m) huippua. Ohitin jälleen pohjoisemman huipun idän kautta. Kivipäältä olikin sitten jo upeat näkymät joka ilmansuuntaan. Pohjoisessa paistoi kolmihuippuinen Hammastunturi ja etelässä Pietarlauttanen. Kivipään huipulla oli useampia idyllisiä pikkujärviä. Harvalta huipulta saa helpotusta janon tunteeseen. Kivipäältä saa!
Kivipään ja Pietarlauttasen välinen maasto oli vaeltajan ihannemaastoa; avomaastoa, melkein tasaista nummea. Tämän päivän kolmas peräkkäinen nousu, Pietarlauttanen (491 m) alkoi käymään kintereisiin. Kunnollista lepotaukoa en ollut pitänyt sitten Hammastunturin autiotuvan. Kaikesta huolimatta kolmannenkin huipun saavutin onnistuneesti.
Jos tarkkoja ollaan. Vielä oli edessä yksi huiputus, Kehäpää, joka on mukavan pikkuinen töppyrä etelään ennen laskeutumista Ivalojoelle. Kehäpään kivisellä huipulla oli vielä jäljellä revontulitutkija Lemströmin rakennelmien hirsiä.
Jotkut alykääpiöt olivat polttaneet hirsiä nuotiolla. Käsittämätöntä! Annetaan viimeisten hirsien olla muinaismuistoina jälkipolville.
Liitänkin tähän jälkikäteen Metsälehden nro 19/07 Jouko Kuosmasen kirjoituksen Lemströmin tutkimuksista:
"1880-luvun alussa professori Selim Lemström teki Kehäpäällä uraauurtavaa revontulitutkimusta. Lemström uskoi korkeiden vuorien ruokkivan revontulia ja päätti todistaa toeriansa yrittämällä luoda keinotekoisia revontulia ukkosenjohdattimien kaltaisella laitteistolla. Niinpä Kehäpään korkeimmalle ja kolmelle alemmalle huipulle pystytettiin pareittain kahdeksan metriä korkeat tolpat noin 20 metrin etäisyydelle toisistaan.
Tolppien päissä taivasta kohti rautalankaan juotettuja messinkipiikkejä. Tolpat oli yhdistetty toisiinsa virtapiiriksi rautalangalla.
Tunturista eristetty lanka johti 4,5 km matkan alas Ivalojoen Kultalaan, missä sijaitsi sähköä kokeeseen syöttävä Holzin virtailukone eli sähkögeneraattori. Lisäksi Ivalojoen jäälle oli vedetty maasähköä mittaava kaapeli.
Kehäpään huipulta tuleva rautalanka oli kytketty Kultalassa heikkoja sähkövirtoja havaitsevaan galvanometriin. Sen virtapiirin viisari värähti samaan aikaan kun tunturin yllä näkyi liekehtivä valoilmiö.
Jyrkän maatörmän päälle, näköyhteyden päässä Kehäpäästä, oli rakennettu lämmitettävä tarkkailumökki, josta revonturivartiossa ollut opiskelija ilmoitti havainnostaan puhelimitse Kultalaan.
Lemström uskoi pystyvänsä sähkön avulla loihtimaan revontulet esille. Näin ei nykytietämyksen mukaan voinut tapahtua, vaikka havainnoissa joitain sähköilmiöitä kirjattiin ylös."
Alkoi pikku hiljaa laskeutuminen Ivalojoelle. Ensiksi osittain tunturikoivikossa, ja sitten vanhassa mäntymetsässä. Hakkuiden jälkiä oli vielä havaittavissa kulta-ajalta. Männyt olivat sutjakkaita ja hyvin pitkiä. Muutama peuranpyyntikuoppa oli nähtävillä rinteellä ennen kuin yhytin vankan polun. Polku haarautui hetken kuluttua. Toinen meni alas, toinen itään kenties Ritakoskelle vai minne? Rinne jyrkkeni entisestään ennen kuin polku päättyi Ivalojoen Kultalan leipomon taakse. Paikallinen hengenahdistusmäki tosin vain ylöspäin mennessä.
Kultalaan saavuin puolikahdeksan maissa. Jaloissa tunsin päivän nousut. Mukava oli heittää kostuneet kumikkaat jalasta ja laittaa iltapalaa. Yhdeksän maissa kämpille saapui saksalainen pariskunta, joka oli kaatanut paattinsa pari kilometriä ylävirtaan Kultalasta. Vettä märkinä ja hiljaisina pariskunta laittoi vaatteet kuivamaan. Sentään makuupussit ja alusasu näytti olleen kuivat. Kuitilta vaikuttivat, eipä ruokakaan maistunut. Eivätkä viitsineet tulia laittaa kamiinaan. Onneksi olivat ehjin nahoin selvinneet onnettomuudelta.
MAANANTAI 17.9
Ivalojoen Kultala – Sotajoensuu – Pahaoja
Reitin pituus 15,5 km
Sää: lämpötila 11 astetta, pilvinen
Kultalassa otin pakolliset kuvat, ja matkoin sillan yli Ivalojoen etelärantaa pitkin Sotajoelle.
Polku kulki rannassa milloin armottomassa ryteikössä, milloin tasaisella maalla ja toisinaan kallioleikkauksilla. Ryteikköisintä maasto oli parin kilometrin matkan ennen Björklundinojaa, jossa oli infotaulu kertomassa paikan historiaa. Kaiken matkaa oli nähtävillä sekä vanhaa että uutta kullankaivuujälkiä. Jokunen kullankaivajan asumus oli myös nähtävillä. Tulipaikkoja oli jokaisessa mahdollisessa paikassa. Paikoin oli ruoanjätteitä jätetty iljettävästi puun juurelle tulipaikalla. Saavuin Sotajoensuulle.
Sotajoki pauhasi valtoimenaan Ivalojokeen. Suustakin olisi pitänyt päästä kahlaamaan yli, mutta näillä vedenkorkeudella ilmeisen tekemätön paikka. Vastarannalla näytti olleen töyrään päällä Metsähallituksen tulipaikka. Töyräs jatkui Sotajoen itärannalla etelään. Töyrään päällä näytti olleen tehty jonkinlaista savottaa.
Jatkoin matkaa länsirantaa pitkin noin 700 metriä ylävirtaan mahdolliselle Sotajoen ylityspaikalle. Paikalle oli kaivinkoneella kasattu pieni kivi- ja soratörmä. Valokuvien perusteella matalalla vedellä tuota törmää pitkin oli helppo ylittää Sotajoki. Paikka oli merkattu joenrantaan nauhoin ja seipäin. Tuossa kohdassa pidin ruokatauon. Oli viimeisen ulkolounaan aika; á lá menu tarjosi BlåBandin kanapataa. Ei mitään gulinaristista, mutta nälkäisen miehen suolistoon upposi kuin veitsi pehmeään voihin.
Ruokatauon aikana yritti mollukka epätoivoissaan paistaa pilviverhon takaa. Jokusen kertaa onnistui, sitten luovutti. Niinpä minäkin jätin lounaspaikan, ja jatkoin matkaa Sotajoen rantaa pitkin Pahaojalle. Eipä aikaakaan kun vastarannan töyräällä näkyi pieni vihreä lautamökki, josta lähti kaivinkoneura rantaan, ja uoman yli samalle rannalle minun kanssani. Jatkoin matkaani kornia kaivinkoneuraa pitkin. Välillä kaivaja oli käynyt muutamia hehtaareita kiveä kääntämässä. Ja lopuksi siirtyi sitten jälleen toiselle puolelle, josta löytyi jälleen miehekkäitä kaivuujälkiä.
Polku jatkui helppokulkuisessa maastossa. Vastaan tupsahti yhdet kämpät rauniot. Yhdeltä tulipaikalta löytyi kiviuuni. Jaska oli myös kiireissään jättänyt hakkunsa rannalle. Noh, sieltäpä se löytyisi. Toinenkin kämpän raato löytyi vastarannalta. Tästä sentään oli jäljellä seinät. Katto oli jo romahtanut aikoja sitten. Vieressä oli kullankaivajan osittain maahan kaivama pressukammi.
Lähestyin Pahaojan museoaluetta. Vielä yhdet muoviletkut rinteessä muistuttamassa, missä oltiin. Tuolta jo näkyikin silta ja sitten museoalue. Sotajoensuu – Pahaoja –väli oli huomattavasti helpompikulkuisempaa kuin Kultala – Sotajoki –väli. Tosin pari kertaa piti nousta pystysuoraa seinämää ylöspäin, mutta miehenkorkuiset pajukot puuttuivat täysin tältä viimeiseltä etapilta.
Saavuin Pahaojan museoalueelle kolmen maissa. Autiotuvan puolella ei ollut ketään, vieraspuolella oli samaa poppoo kuin perjantaina. Kuulemma olivat vanhoja kullankaivajia. Laitoin takkaan tulet, huolsin itseni ja elbasin. Illankupeessa tein vielä viimeiset tepastelut museoalueella.
Kävin valokuvaamassa höyrykoneen ja giljotiinin. Saunan yläpuolelta löysin myös yhden kämpän rauniot. Näitähän riittää Ivalojoella, Sotajoella ja Hammastunturin erämaa-alueella. Oli aika palata tuville ja lisätä takkaan tulta. Kämppää ei saanut lämpimäksi, mutta mitäpä tuota, kun koisisin kuitenkin makuupussissa. Aamuyöllä alkoi sade. Katto vuoti jostain takan kohdalta, kun välikatossa äänestä päätellen vesi virtasi. Päätin informoida asiasta Metsähallitusta.
Aamusella jätin hyvästit Pahaojalle ja Hammastunturin erämaa-alueelle. Lyhytkestoinen retki oli onnistunut. Paljon maisemia, paljon vanhoja asuinsijoja, paljon kullankaivuusijoja.
Takaisin
