Paistunturi 2008
Heitä kalikka! (I-päivä)
Kaktsavarri – Kätkielasjoki – Kumppaja 6 km
Sää: +6 astetta, pilvinen.
Eskelinen kaartoi Kaamasen Kievarin pihaan puolikuudelta. Bussi maksoi kahdeksan euroa neljäkymmentä senttiä ja määränpäänä Kaktsavarrin erämaa. Vähän kuuden jälkeen nousimme bussista Kaktsavarrin erämajojen luona. Keräilimme kimpsut ja kampsut. Leivät olin unohtanut Kaamaseen, voi rähmä. Muutenkin olin liikkeellä minimiruokamäärällä.
Joka tapauksessa olimme valmiit valloittamaan Paistunturin erämaan kesäkuun yhdeksäntenä päivänä, kun paikalle nelisti musta koira rotua jotain á lá noutaja kivi suussa. Se pudotti kiven suustaan jalkojeni juureen. Tein seuraavaksi virheen kertakaikkisen: otin kiven ja heitin sen. Koira nouti kivenmurikan. Tätä perinteistä modernisoitua heitä keppi –leikkiä jatkettiin parilla kierrolla.
Kolmistaan lähdimme liikkeelle. Tienristiltä oli tarkoitus jatkaa Lähteenoja –nimisen tilan kautta mönkijäuralle. Teimme muutoksen. Heti Leammasjohkan ylityksen jälkeen erkaantui tieltä toinen ura. Seurasimme sitä, joka johdatti meidän lyhyen, mutta sitäkin jyrkemmän nyppylän alle. Vejätimme nelikolla ylös. Olimme hetkessä paljakalla. Suunnan otimme kohti Kätkikielasjokea. Koira ryntäili edellämme kuin päätön kana välillä länteen välillä itään. Aina kun pysähdyimme, se tuli luoksemme kivi suussa… Per..le, sanoin. Miksi piti leikkiin moiseen ryhtyä?
Muutaman nyppylän jälkeen yhytimme Lähteenojalta tulevan mönkijäuran. Ennen jokea oli vielä vasemmalla puolen hyväkuntoinen yksityiskämppä. Saavuimme joelle.
Oletimme koiran hyvästelevän meidät Kätkielasjoella, mutta mitä vielä. Se räpiköi kuin olympiauimari vastarannalle. Vesi pärskyi vaahtoimena. Me sensijaan ylitimme joen vakain rauhallisin askelin. Saappaan varsi riitti juuri ja juuri ylitykseen. Koira odotti meitä rannalla kivi suussa… Heitin kiven jorpakkoon. Ja koira nelisti perästä. Eipä vain kiveä löytänyt. Ähäkutti. Ilakoin. Koira hädissään haki ja haki, ei vain löytänyt. Lopulta se otti kaksi kertaa isomman kivenjärkäleen ja toi sen ylpeänä minulle. Eikä hemmetti!
Jatkoimme matkaa yhdessä. Heti joen penkareen päällä piti olla Utsjoki-Kevo –ulkoilukartan mukaan poroerotusalue lukuisine kämppineen. Kansalaisen karttapaikan mukaan alueella ei pitänyt enää olla rakennuksia. Todellisuudessa pystyssä oli vielä kaksi romahduspisteessä olevaa rakennusta: WC ja maapohjainen pieni ulkorakennus. Alueella oli lukemattomia rakennuksien pohjia ja lautakasoja. Ja tietenkin vanhoja sortuneita aidan jäännöksiä. Tämäkin poroerotusalue oli tullut kiertonsa päätepisteeseen kauan aikaa sitten.
Saavuimme lopulta Kumppajansuun asemapaikkaamme. Koira oli väsynyt, johan se oli 3 ½ tuntia lähes lepäämättä vetänyt täyttä ravia. Se vapisi kuin horkassa kylmyydestä. Teimme kynsitulet. Koira rauhoittui. Se kävi välillä syömässä lunta ja kaluamassa katajan runkoa. Lopulta se uuvahti tulille. Pystytimme teltat ja painuimme pehkuihin ennen yhtätoista. Seuralainen jäi vielä tulille.
Tanssiterassi (II-päivä)
Kumppaja – Kätkikielas – Ruktajärvi – Njavgoaivi 18,5 km
Sää: +6 astetta, pilvinen.
Normaalin aikaan klo 7:00 heräsimme pilviseen päivään. Koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Matka jatkui mönkijäuraa pitkin Geatkegiellas- ja Vuollasoaivin solan kautta kohti Kätkikielasta.
Mönkijäura heikkeni ja lopulta se kääntyi kohti Pyhäjärveä.
Kätkikielaksen huipulta (470 m) avautui hulppea näkymä lännessä oleville Luopmosharjulle ja sitä ympäröiville järville. Suurin niistä, Stuorrajavri, näytti olleen osittain jäässä. Lounaassa, sumun seassa, pilkisti mastoinen huippu, Ailigas (594 m). Koillisessa oli kivenheiton päässä Ruohtir (552 m) luonnonpuiston sisällä. Laskeuduimme Pyhäjärven itärannalle, missä tiheä pikkupounikkoinen tunturikoivikko otti meidän vastaan. Kurjassa kulkumaastossa emme viihtyneet pitkään, vaan nousimme vieressä kulkevalle harjulle ja puiston rajapyykille. Harjun toisella puolella oleva polku johdattaisi meidät sitten Ruktajärven autiotuvalle. Polulla oli useita tuoreita askelia, mikä hämmästytti meitä kovin. Kevon kanjonin alueellahan ei saisi liikkua ennen kesäkuun puoliväliä.
Ruktajärven autiotupa pilkisti järven itärannalla. Muistot Kevon reissulta vuodelta 2003 palasivat mieleen. Silloin olimme tulleet Muotkan ja Sulaojan kautta tuville. Edellisen käyntikerran jälkeen rantaan oli rakennettu avoin kota ja tuvan eteen ”tanssiterassi” eroosion välttämiseksi. Taisipa myös jätepiste saaneen uuden katteen. Kiirettä ei ollut. Matkaa oli jäljellä kuusi kilometriä Njavgon tuvalle.
Ruktajärvellä tavattiin veljeskaksikko, joista toinen oli varsinainen extreme-liikkuja. Mies oli kiertänyt Suomen yksivaihteisella menopelillä vuonna 2004! Nyt tämä 110-lasissa liikkuva oli lähtenyt liikkeelle Inarin kirkolta kompassisuunnalla kohti Kevoa. Mies sadatteli alun ensimmäisten peninkulmien vitelikkoa ennen pääsyä Muotkan paljakalle. Terveisiä näin tarinoiden keskeltä veljeksille!
Tuvalla lounastimme ja levähdimme. Ennen lähtöämme saapui vielä neljän hengen seurue kanjonilta päin. Joukon nuorin oli paikallisia, jonka kanssa tuli puhetta myös Muotkan alueella sijaitsevasta avoimesta Hotelli Ramada Presidentistä. Kaveri kertoi korjanneensa veljensä kanssa hotellin lattian taannoittain. Piakkoin joku toinen oli lukinnut hotellin. Omistaja oli löytynyt. Se jäi hämärän peittoon, milloin veljekset olivat "taannoittain" korjanneet tupaa. Autiotuvat On-linen mukaan hotellin pitäisi olla nykyään romahduspisteessä.
Iltaviideltä lähdimme. Alun ensi askeleet olivat pelkkää ylämäkeä. Onneksi ei tarvinnut täydellä vatsalla ponnistella kohti paljakkaa. Polulta poikkesimme Njavgoaivin (566 m) eteläisellä huipulla, joka sijaitsee puiston rajalla. Pohjoisempi huippu, puiston sisällä, näytti korkeammalta, vaikka kartan perusteella korkeuseroa ei käytännössä pitänyt ollakaan huippujen välillä. Saavuimme Njavgoaivin tuvalle. Kodan puolelle oli majoittunut kolmen hengen seurue koiran kanssa. Tulipaikalla poltteli siivousjätteitä naissretkeilijä. Tupa oli kuin kopio Ruktan kämpästä, tosin lattia oli Njavgolla kalteva, johon tapaamamme retkeilijä totesi ruoansulatuksen makuuasennossa täten toimivan paremmin. Hänellekin terveiset!
Tuvan päätyikkunasta avautui Njavgoaiville komea näkymä, mikä tietenkin oli niitä kuuluisia otettavia must-kuvia.
Parakkia ja hotellia (III-päivä)
Njavgoaivi – Akujoki – Akujärvi (-Akuvaara) 23,5 km
Sää: +7 astetta; puolipilvistä, räntäkuuroja, tuulista.
Merkitty reitti jatkui Njavgolta Akukammille. Njavgoaijohkan ylitys sujui ongelmitta. Suopätkät oli pitkostettu ja sillat tehty jokien yli. Aamupäivän aikana näimme ensimmäiset sopulit, jotka olivat päättäneet maallisen vaelluksensa sopivasti keskelle polkua. Seuraavinakaan päivinä emme nähneet eläviä pikku nilviäisiä. Sen sijaan poluilla oli runsaasti niiden jätöksiä.
Akukammit sijaitsivat Akujokeen yhtyvän suopuron laidan tunturikoivikossa. Ei siis mitenkään kuvauksellisessa maastossa. Uusi kammi oli valmistunut elokuun puolivälissä viime vuonna. Turpeita oli vielä osin asettamatta paikalleen. Sisällä vielä loisti uutuus. Laverit neljälle, kunnon pirttikalusto, kamiina ja keittiönurkkaus kaasulla varustettuna. Peräseinällä oli Metsähallituksen nykyrakennustyylin mukaisesti tuuletusikkuna lavereiden välissä. Itse olen tottunut pitämään kammeja maapohjaisina pikku kömmänöinä. Tätä uutta pitäisi kutsua kaiketi sviittitasoiseksi.
Kammilla oli ruotsalaiskolmikko koiransa kanssa. Yksi kolmikosta paranteli ilmiselvää ”dagen efteriä”. Kolmikko oli yöpynyt kammilla koiransa kanssa. Vanhan viinan ja haisevan koiran yhdistetty lemu ei ollut mitään mieltä ylentävää. Koirankuppikin oli pöydällä. Kääk! Tuvilla oli myös Ruoktalla tavattu 110-lasissa oleva kaveri. Kuulemma piti rokulipäivän, kun räntääkin vihloi taivaalta.
Vanha Akukammi, joka kyyhötti vieressä, oli täynnä rakennusjätettä. Oven raosta pystyi hiukan hahmottamaan vanhan rakennetta: kammi oli varustettu eteisellä, josta mentiin varsinaiseen oleskelutilaan, jonka peränurkassa oli kamiina. Lattia vaikutti maapohjaiselta. Vanha kammi ei ollut enää parhaissa voimissaan. Eteisen kattoa oli korjattu riu´uilla ja muovilla. Myös turpeet olivat painuneet kasaan. Tämänhetkisen tiedon (11.6.2008) mukaan kammi jätettäisiin paikalleen viettämään elämänsä ehtoovuosiaan. Hyvä niin! Jäisipä seuraavillekin kävijöille muisto vanhasta Akukammista.
Kammilta jatkoimme Akujoen haaran suopuron vartta pitkin. Ylempänä oli hyvä kulkea verrattuna puronvarren suovarvikkoon. Saavuimme Akujoelle.
Akujoki virtasi rauhallisena Eardnavaddan itäpuolella. Joen yli pääsi paikasta kuin paikasta hyppien kiveltä kivelle. Auringon pilkahtaessa pidimme tauon, jonka jälkeen jatkoimme kohti Akujärveä puron vartta pitkin. Noin kilometrin päässä Akujoelta huomasin, ettei karttani ollut pysynyt mukana vauhdikkaassa matkassa. Pe…le, totesin. Mixullakaan ei ollut karttaa, joten iski pienoinen paniikki. Ei muuta kuin takaisin etsimään karttaa. Onneksi muistin tarkalleen kulkureittini. Ja sieltähän se löytyi vajaan kilometrin päästä tasaiselta kentältä vaivaiskoivun juurelta. Helpotus oli sanoinkuvaamaton.
Nyppylällä sijaitseva Hotelli Aku näkyi kauaksi. Yhytimme ennen hotellia mönkijäuran. Mihin se vei kohti itää? Se jäi tietämättä. Saavuimme Hotelli Akulle. Respan tytöt olivat ilmeisesti jääneet jo kesälomille, joten otimme hotellin ainoan viiden tähden huoneen käyttöömme. Lautarakenteista hotellia oli korjattu hiljattain. Katto oli huovitettu, sisäseinissä loisti uusi panelointi ja Jatul-kamiinakaan ei ollut iällä pilattu. Jätimme rinkat hotellille ja jatkoimme Outakoskelle menevää mönkijäuraa pitkin kohti Iisakin kämppää ja Akuvaaraa (557 m).
Mönkijäuralta oli viitoitettu reitti Iisakille. Parakkimainen kämppä sijaitsi Culloveijeaggin laidassa. Kämpän toinen puoli toimi varastona. Asuinpuoli oli siivottomassa kunnossa. Varustukseen kuului kerrossänky kahdelle, kamiina ja sähkö. Ilmeisesti tuvan alkuaikoina valoa kämppään oli tuotettu aggrigaatilla. Vieraskirjan mukaan vielä vuosituhannen vaihteessa kämppä oli ollut vilkkaassa käytössä. Nyttemmin kävijät olivat vähentyneet. Vieressä sijaitsi kammiraunio. Olisiko niin, että Iisakki olisi siirtänyt parakin Culloveijeaggille kammin romahdettua. Kämpän toisella puolella sijainnut WC oli kellahtanut nurin. Oli aika jatkaa Akuvaaralle.
Akuvaaran huipulla (557 m) oli Suomen Ladun vieraskirja. Tuuli tuiverti armottomasti. Hetkeäkään ylimääräistä ei viitsinyt aikaa kuluttaa huipulla. Pari pakollista valokuvaa ja huomio siitä, kuinka järvetön onkaan Paistunturin seutu. Oikeastaan vain Akujärvi oli ainoa lätäkkö, jonka silmällä erotti kunnolla.
Paluumatkalla keräsimme maarisuja kamiinaan. Vieraskirjan mukaan vain Guttormilla ja Jomppasella oli oikeus käyttää kamiinaa. Seuraava kynäilijä haistattelikin sitten pitkät kirjoittajalle. Reilulla pesällisellä saimme hotellin tukahduttavan kuumaksi.
Huippujen päivä (IV-päivä)
Akujärvi – Rassoaivi – Gaimmioaivi – Nilijoki (-Mavnnajohka) 28 km
Sää: +7 astetta, pilvistä.
Odotetusti hotelli viileni yön aikana. Sää jatkui ulkona samanlaisena kuin koko viikon. Hotellilta jatkoimme Ahkojargielaksen länsirinnettä pitkin Juohko- ja Sitnugovoaivin solaan, mistä vähitellen alkoi nousu kohti Rassoaivia. Olimme siirtyneet puuttomalle paljakalle lähes koko päiväksi.
Lumen määrä lisääntyi maastossa selkeästi kohti pohjoista. Suolätäköt olivat osittain vielä jäässä. Varsinkin noustessa kohti Rassoaivia piti kiertää joitain suurempia lumenviipymäalueita, jottemme olisi pudonneet, ei vain munaskuita, vaan kaulaa myöten soselumeen. Lunta näytti paksuimmillaan olevan kuruissa pari metriä. Laakso Leaksan ja Rasson välissä oli komea. Sumu sakeni, joten edessä oli jälleen kerran niinsanottumitäänjälkipolvillesanomatonhuiputus –tapahtuma. Harmi, sillä Rassoaivin huippu siinteli 570 metrissä.
Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti tarkoitus oli Rassoaivilta kulkea linnuntietä Gaimmioaiville. Kartan tarkempi tarkastelu osoitti paremman reitin olevan idän kautta korkeuskäyriä pitkin. Idempänä näkyvät pienet järvet ja joki olivat hyviä etäpisteitä kiertäessämme rinteitä. Ennen Gaimmioaiville nousua pidimme levähdyshetken lounaan kera laaksossa.
Reittivaihtoehto oli erinomainen, sillä tätä kaikkien ihannoimaa ylösalastunturirinnettä –toiminto jäi nyt kokematta. Gaimmioaivin itärinteellä otin yhteyden etelään. Voi perhana, näytti menneen puhelu Telenorin kautta. Noh, lasku tulee perästä. Sää kirkastui päästessämme Gaimmioaivin huipulle (619 m). Idässä kivenheiton päässä oli Paistuntureiden korkein valtias, parikymmentä metriä korkeampi Guivi. Komeudessaan Gaimmioaivi ei hävinnyt Guiville.
Alkoi loppupäivän lasku kohti Nilijokea. Kuvittelimme, että pahimpia lumenviipymäpaikkoja olisivat pohjoisrinteet, mutta ainakin Paistuntureilla eniten lunta oli etelärinteillä ja totutusti kuruissa. Esimerkiksi Gaimmioaivin pohjoisrinne oli lähes lumeton, mutta ikävän louhikkoinen verrattuna etelärinteeseen. Louhikkoa jatkui lähes Nilijoen varteen saakka. Loppurinteessä saimme hyvät pyllymäkivauhdit. Saavuimme Nilijoelle noin kilometri Jeaggejohkasta länteen. Paikkaan, mikä oli merkitty karttaan leveänä sora-alueena. Nilijoki oli vähintään puolensataa metriä leveä matala jokilaakso.
Vettä oli keskimäärin parikymmentä senttiä Nilijoessa. Kivet loistivat uomassa. Rantaterassille (kuvan oikeassa reunassa) pystytimme teltat. Näkymä avautui hulppeana niin itään kuin länteen. Ennen ettonetta kävimme ratsaamassa noin 300 metrin päässä olevan kammin, joka oli romahtanut jo aikapäiviä sitten. Eipä huonolle paikalle ollut aikoinaan tätäkään kammia rakennettu. Palasimme teltoille. Mixu jäi teltalle parantelemaan kipeytynyttä polveansa.
Itse lähdin vielä ihastelemaan Nilijokea länteen. Joen molemmilla puolilla oli helppokulkuista maastoa. Pohjoispuolella sai kävellä tunturikoivikossa, ja vastaavasti eteläpuolella välillä puuttomalla nummella ja välillä rinnemaastossa. Mavnnajohkansuu oli levinnyt leveäksi uomaksi. Mieleeni tuli aivan vastaavanlaiset maisemat Hammaskairan Sotajoensuusta, joka oli levinnyt samalla lailla, tosin aivan muusta syystä. Mutta se onkin sitten aivan toisen jutun aihe… Mavnnajohka virtasi valtoimenaan syvässä uomassa ennen laskeutumistaan Nilijokeen. Njoammelroavvin rinteeltä sai upean kuvauspaikan lännessä oleville peräkkäisille Jorba, Stuorra ja Duottar Mavdnalle.
Turhankävelijän arkiston mukaan Mavnnajohkalla piti olla kämppä. Enpä nähnyt. Kämppä oli siis purettu perustuksia myöten tai sitten se sijaitsi vieläkin ylempänä yläjuoksulla. Tulipaikkoja oli tarjolla joen molemmilla puolilla niin rannassa kuin ylempänä rinteissäkin. Villillä mielikuvituksella jostain noista paikoista voisi kehittää myös kämpän pohjan. Ehkei nyt sentään. Mavnnajohkalta palatessani alkoi sade. Tällä kertaa retkemme ainoa vesisade sattui kohdalleni. Muuten olimme saaneet niskaamme kaikkea muita sateen olomuotoja: lunta, raetta ja räntää. Teimme kynsitulet ja keitimme Ekströmit. Ja koisimaan.
Jänkä-Joonas (V-päivä)
Reitti: Nilijohka – Jeaggejohka – Nilijänkä – Linkinjänkä – Erttetvarri – Kuoppilasjärvi 24,5 km
Sää: +9 asteetta, puolipilvinen, osin aurinkoinen.
Heräsin ensimmäisen kerran neljänviiden aikoihin. Teltan katto ropisi. Satoi. Onneksi sade herkesi ylösnousunaikoihin. Sää oli lämpimämpi kuin edeltävinä aamuina. Edessä oli puoli päivää taivallusta jängällä. Upottavaa vai mitä? Olisimme viisaampia iltapäivällä Erttetvarrin rinteillä.
Jeaggejohkan vartta nousimme kohti pohjoista. Joen varressa oli neljän hyväkuntoisen porokämpän rypäs. Vähitellen siirryimme Nilijängälle. Jängällä oli laajoja palsoja, joiden kautta oli helppo edetä eteenpäin. Palsat eivät olleet yhtä kookkaita kuin Neljän Tuulen Tien varren vastaavat, mutta kuitenkin katsomisenarvoisia. Keskelle jänkää näytti joku rakentaneen kämpän. Lisäksi itäreunalla oli ainakin kaksi rakennusta, joista toinen oli räikeän vaaleanpunainen. Kartan mukaan Nuvvos Aitevarrilta piti tulla jängän reunaan polku, jota emme havainneet. Sen sijaan Aitevarrin kaakkkoisrinteellä oli jälleen yksi punainen kämppä.
Guckajohkan ylitimme ilman ongelmia yksityistilan seutuvilta. Tälle tilalle ei oltu rakennettu kämppää. Koko ajan Paistunturit hallitsivat takanamme maisemaa. Helppokulkuisessa maastossa kiersimme lännen kautta loivasti nousevan Skierrevaddan (380 m). Edessä oli jälleen jänkäosuus. Matin ja Alfredin kammit loistivat kauas. Alfred näytti horisontissa olevan tunturin rinteellä, vaikka todellisuudessa kammi sijaitsikin jängällä. Sen verran silmä valehteli solkenaan. Linkinjänkä näytti parhaat puolensa ennen Matin kammia. Tiheätä varvikkoa ei ollut nimeksikään, joten matka eteni joutuisasti.
Matin kammi oli heikkokuntoinen kömmänä, vaikka katto olikin huovitettu tällä vuosikymmenellä. Turpeet olivat valahtaneet osittain alas. Sisältä kammi oli siivottomassa tilassa. Kaikenlaista rojua, siis järkyttävän paljon, oli kerääntynyt pieneen yksiöön. Pöydällä oli läjäpäittäin jyrsijöiden jätöksiä. Seinät olivat hatarat. Nirppanokkainen ei edes olisi avannut tämän kammin ovea. Lattiakin oli kalteva kuin Pisan torni. Mutta tuulen- ja sateensuojan tämä mielestämme kodikas kammi tarjosi vierailleen. Vieraskirjan mukaan kammilla käy lähinnä paikalliset asukkaat marjareissuillaan.
Sisällä kokkasimme ruoan. Aivan vieressä ei näyttänyt olleen juoksevaa vettä, joten veden otimme suurimmasta suolätäköstä. Vesi oli väriltään kuin vappuinen simajuoma. Kiehautimme juomaveden.
Jatkoimme matkaa. Heti kammin jälkeen hairahduimme tiheään varvikkoon. Mättäiden välipinnat olivat vielä osittain jäässä, osittain mutaliejuisia. Saavuimme Alfredin kammille, joka oli rakennettu vieraskirjan mukaan 1980-luvun lopulla. Kammi oli hyväkuntoinen ja siisti. Sekä Matin että Alfredin kammin laverit olivat samantyyppiset: etulauta oli puolikkaan laudan verran korkeammalla itse laveria. Olisiko kummankin kämpän tekijä ollut aikoinaan sama henkilö? Vanha hella oli kannettu ulos odottamaan viimeistä palvelustaan. Tämänkin kammin vieressä oli heinittynyt kammiraunio. Linkinjoki kiemurteli serpentiinin tavoin syvässä hiekkapohjaisessa uomassaan.
Paikoin vettä joessa oli haaruihin asti, toisinaan vain nilkkaan asti.
Kartan perusteella päivän suo-osuuden piti olla takana. Todellisuudessa soistunutta maata jatkui aina Ertetvarrin rinteille saakka. Aurinkokin pilkahti. Ilma oli lämmennyt. Otimme tilaisuudesta vaarin ja heitimme itsemme plotslojoo tantereelle auringon ottoon. Ensimmäinen lämpimämpi hetki oli koittanut viikolla.
Palasimme puolen tunnin kuluttua arkeen. Edessä piti olla vanha poroerotuksen kiviaitaus. Mitään ei näkynyt toistaiseksi. Vain tokallinen poroja oli rinteellä. Tarkempi kartan tutkiskelu osoitti aitauksen olevankin edessä olevan nyppylän pohjoisrinteellä. Ja sieltähän se löytyi lopulta. On kiviaitauksessa ollut entisaikojen ihmisillä rakentamista, vaikka raaka-ainetta olikin aivan vieressä saatavilla. Aitauksen koko oli noin 40*50 metriä. Aitauksen jatkeena oli vielä ”kivihäntä” ja katajarivistö, jonka tarkoitus jäi meille hiukan epäselväksi. Harmi, ettei paikalla ollut mitään opasteita.
Kiviaitaukselta kiersimme korkeuskäyrien mukaisesti Ertettvarrin satulaan, josta nousimme huipulle (457 m). Oli aivan tuuletonta. Lounasssa siintelivät Paistuntureiden huiput. Ja lännessä...
avautuivat norjanpuoleiset lumiset huiput.
Jäljellä oli enää kevyt rullaus Kuoppilasjärvelle. Mutta, mutta... Erttetvarrin koillisrinne oli yllättävän louhikkoinen. Kuljimme laaksojen kautta. Viimeinen kilometri ennen järveä oli kuin ydinpommituksen jäljiltä: monttua, louhikkoa, uomaa isompaa ja pienempää oli tarjolla. Välillä purojen vartta peitti parimetrinen lumikerros. Purot solisivat lumivallien välissä iloisesti. Varovaisesti piti hyppiä vallilta toiselle. Ehdottomasti väärä reitinvalinta. Olisi kaiketi pitänyt ottaa rohkeasti Skalvevarrin rinteen kautta.
Kuoppilasjärven tupa oli suhteellisen uusi. Olisiko 1990-luvulla rakennettu? Isoon tupaan oli laveritilaa saatu vain 8-10 hengelle. Yläritsi oli kavennettu versio kahdelle. Ilta-aurinko paistoi lämpimästi pilvettömaltä taivaalta. Laitoimme teltat kuivaamaan auringon paisteeseen. Talven aikana pihapiiri oli täyttynyt tölkeistä ja pulloista. Siivosimme kämpän ympäristön. Käsittämätöntä, ettei ohrapirtelönnauttijat pysty tyhjiä puteleita viemään keräyspisteeseen tai kauppaan. Tyhjä sellainen ei voi painaa enempää kuin täysinäinen. No, se siitä moraalisaarnasta. Poltimme tulipaikalla muut roskat ja haravointijätteet. Tyytyväisinä työmme tulokseen teimme ulkosalla iltapalan. Illan tunteina Mantojärveltä saapui pariskunta.
Onko vihtaasi kustu? (VI-päivä)
Kuoppilasjärvi – Roavveoaivi – Oadasanjavrit - Johtalanvarri – Utsjoen kirkonkylä 14 km.
Sää: +11 astetta, puolipilstä, iltapäivästä alkaen aurinkoista
Edellisillan rusko oli muuttunut aamun pilvisyydeksi ja viileydeksi. Oli edessä patikoinnin viimeinen päivä. Viittamerkinnän mukaan Utsjoelle oli matkaa 15 kilometriä. Nousimme polkua pitkin Avzegeazeaivin (410 m) rinteelle. Osittain jäässä ollut Kuoppilasjärvi avautui kokonaisuudessaan. Koko komeudessaan kapea järvi oli kuin kanjonissa virtaava joki. Korkeuseroa vieressä sijaitsevalle Roavveoaiville oli 170 metriä. Keskellä järveä oli muodostunut harjumainen saarijono.
Laskeuduimme järven pohjoispäätyyn, jossa piti olla kaksi kammia. Avoin vanha kammi oli tyydyttäkuntoinen. Tosin pikkunaalinmentävänkokoisia
-rakoja oli seinässä. Kamiina vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, samoin kuin putken ulosvientikin. Kammin varustus oli hyvin askeettinen: seinustalla kaksi laveria ja välissä pöytä. Aikoinaan tämä kammi oli ollut Kuoppilasjärven ainoa avoin kömmänä. Ilmeisen vilkkaassa käytössä siihen aikaan. Toinen rakennus oli rajavartioston kammi, mikä oli kaivettu osittain rinteeseen. Enemmänkin tämä hyväkuntoinen rakennus näytti kämpältä kuin kammilta.
Kuoppilasjärven rannalta nousimme takaisin ylös polulle, joka kulki Roavveoaivin (446 m) rinteen kautta. Maisema näytti aivan kuumaiselta.
Tunturimittari oli vuosikymmeniä sitten vieraillut ylängöllä. Tuhoista oli muistona jäljellä pökkelöittyneet tunturikoivuvanhukset. Uutta vesaa ei ollut noussut alueelle.
Pohjoisemman Oadasanjavrin etelärannalla lounastimme viimeisen kenttälounaan. Riikka- ja Johtalavarrin välisen kurun jälkeen viittapolku haarautui kohti Mantojärveä. Me sen sijaan jatkoimme Johtalanvarrille päin.
Yhdeksän kilometriä ja neljä ja puolituntia oli takana. Matka tuntui iäisyydeltä. Ehkä viikon rasitus alkoi tuntumaan jäsenissä. Tosin aamupäivän aikana olimme nousseet useampia rinteitä. Tuulisella Johtalanvarrin tulipaikalla tyhjensin Berghausenin ruokavaraston. Jäljellä oli neljä mitallista kahvijauhetta, pari sokeripalaa ja tuubillinen kermajauhetta. Jälleen kerran oli ruoanarvioitukulutus onnistunut täydellisesti.
Johtalanvarrilta oli vielä kuusi kilometriä matkaa edessä maalikylille. Muutaman sadan metrin päästä haarautui polku jälleen. Tällä kertaa uusi viittapolku meni järven 228 uudelle kodalle. Vähitellen polku siirtyi tiheään tunturikoivikkoon. Epäilemättä varsinainen räkkäpesä suven aikaan. Koivun lehdet olivat jo hiirenkorvilla. Vielä eilen Erttetvarrin seutuvilla lehdet olivat olleet vasta silmulla. Lämpöaalto oli tehnyt tehtävänsä.
Oli enää laskuosuus Utsjoen laaksoon. Ihmetystä herätti tuo edellä mainitsemani kilometrimäärä. Nimittäin Johtalanvarrilta piti olla jäljellä kuusi kilometriä. Ei voinut pitää paikkaansa. Olimme tulleet vajaat kaksi ja korkeintaan sama jäljellä. Vai minne kuuseen tämä polku johdattaisi meidät?
Näköalatasanteelta avautui Utsjoen laakso kaikessa komeudessaan. Pidimme viimeisen tauon. Suru tuli puseroon. Oli päättymäisillään täydellisesti onnistunut Paistuntureiden kevätretki. Muistoihin jäivät erityisesti Luopmosharju, Paistuntunturit ja niiden väliset laaksot, Nilijoki laajana uomana, Kuoppilasjärven kanjonimaisuus ja Hotelli Akun viehättävyys Akujärven rannalla. Reitille ei sattunut pahoja rakka- tai suo-osuuksia. Haikeana jätimme jäähyväiset. Lupasimme palata uudelleen, kenties Jeskadamin kautta. Oli paluu maalikyliin. Polku kulki aidan kuvetta myötäillen luontokeskuksen pihaan. Laaksossa tunturikoivun lehdet olivat jo lähes täysin avautuneet.
Ja mitäs kummaa?
Luontokeskuksen viittamerkissä oli matkaa 13 kilometriä Kuoppilasjärvelle. Tääh! Ja Kuoppilasjärvellä olleen viitan mukaan matkaa oli 15 kilometriä Utsjoelle. Minne hävisivät nuo mystiset kaksi kilometriä? Näin helposti sitä voidaan höynäyttää väsynyttä rinkkasatiaista erämaassa.
No, oli miten oli... Olimme päättäneet onnistuneen yhdistetyn alkukesän retken Tsarmi- ja Paistuntureille. Oli aika saunomisen ja tankkaamisen.
Takaisin
