Kessi - Vätsäri 2008
Kessin suora
Suovaselkä - Pitkälampi - Keinojärvi - Kessijärvi 12,5 km.
Sää: +12 astetta, pilvinen, tyyni.
Bussista klo 16:10 Nellimissä. Nili-Aitasta viimeiset ostokset ja taxin tilaus. Kaupalta Suovaselkään reilu 14 km ja 23 euroa. Perillä klo 16:40. Siinä faktaa ennen ensimmäistäkään askelta Kessissä.
Oli aika tutustua Kessiin. Vätsärin kivierämaan lumoissa olin taivaltanut viimeksi helteisenä elokuun loppuna 2006. Nyt kaksi vuotta myöhemmin samaan aikaan ei pahemmin tarvinnut hikiriepuja. Ja jos sääennustuksiin oli luottamista, niin yhä viileämpää oli tiedossa.
Siispä taxista hyppäsin Suovaselän poroerotusalueen tiehaarassa. Kaatopaikkaa muistuttavalle vanhalle erotuspaikalle oli rakennettu hiljakkoin kota. Muut rakennukset olivat ajalta poroerotuksen: poroerotuseteistä, sahaamoa ja muutamaa muuta ulkorakennusta. Aita oli osittain kumollaan. Renkaattoman Transiitinkin määränpää oli poroerotusalueen hautaamo. Olin nähnyt oleellisen.
Vanhoille kartoille oli painettu Kangas-Eenokin kämppälammin rannoille muutama mustaamaton rakennusneliö. Siispä lammelle. Piakkoin luoteisrannalta löytyi kaksi isoa, n. 8*7 metriä, rakennuksen rauniota. Molemmissa oli muutama järeä hirsikerta jäljellä. Kurkihirsi oli vielä havaittavissa. Rakennukset sijaitsivat keskellä tuoretta hakkuualuetta. Todennäköisesti kämpät olivat ajalta entisten hakkuiden. Karttaan merkitty polku lienee hautautunut viimeistään nykyisten hakkuutähteiden ja ajourien alle. Kolmas merkattu raunio löytyi sitten luoteisrannalta. Aivan samalla tyylillä rakennettu kuin kaksi edellistäkin. Näitä vanhoja savottakämppäraunioita riittää täällä Kessissäkin. Ajouraa pitkin tulin takaisin Kessien tielle.
Pistäydyin ennen Kessin suoran marssia vielä entisellä Suovaselän rajavartioasemalla. Rakennukset näyttivät olleen hyvässä kunnossa. Ainakin vuonna 2002 paikka oli ollut Suovaselkä-seuran hallinnassa. Talo näytti pihan tallautumisesta päätellen olleen käytössä tänäkin suvena.
Kessin suora oli pitkä kuin nälkämaan laulu.
Tiesuunnittelija oli vetänyt maanmittarin oppien mukaan luotisuoran tien. Hyväkuntoista metsätietä pitkin oli edessä useamman kilometrin taaperrus. Ei mitään mieltä ylentävää. Isot kivenjärkäleet tienreunassa olivat paikoin rikkoneet ja peittäneet alleen vanhan Kessin polun ja sen kosteikko-osuuden pitkokset. Käsittämätöntä! Samoin vanhaa puuaitaa oli pätkitty sahalla surutta.
Pitkälammen rannan levikkeeltä lähti polku kohti Kessiä. Pieni viitta osoitti suunnan kohti hakkuualuetta. Viitan viereen oli tuotu kasa sinisiä tolppia polun viitoittamista varten. Tuoreet hakkuutähteet olivat paikoin polun päällä. Onneksi polku erkani tuoreesta hakkuualueesta muutaman sadan metrin jälkeen. Pilkoitettu polku oli yllättävän vahva. Ei tarvitsisi mitään viittamerkintää ainakaan Pitkälammen päässä. Huonokuntoiset pitkokset johdattivat kosteikon yli.
Kessijärven lounaisrannalla oli vanha Keinojärven tila. Laajalla heinittyneellä kentällä oli jäljellä kaksi lukittua vierekkäin olevaa aittaa sekä koirankoppi. Vanhan päärakennuksen kumpu oli vielä havaittavissa. Rannalla oli sauna.
Saavuin Kessijärven autiotuvan heinittyneelle kentälle. Kessijoen suun rannalla oli pitkä punainen lautarakenteinen autiotupa. Rakennus koostui kahdesta osasta: toinen osa oli tupana, ja toinen nykyisin puuliiterinä, mikä tosin ammotti lähes tyhjyyttä. Tuvassa oli neljälle laverit patjoilla varustettuna. Nuo patjat kyllä voisi heittää jordaniin kaikilta tuvilta. Keräävät vain kosteutta ja saavat jyrsijät liikkeelle. Kessijoen ylitti muutamasta pyöreästä puusta muotoiltu sillantapainen. Joen vastarannalla oli vuonna 2002 metsäyhtiön rakentama sauna. En viitsinyt saunoa. Illan hämyssä paistoin makkarat nuotiolla.
Polku kaikkoaa
Kessijärvi - Kuivaslompola - Nuottamajärvi - Luusuanmaa - Piilola 16,5 km.
Sää: +11 astetta, pilvinen, tyyni.
Polku jatkui Kessijoen yli Kessijärven tilan heinittyneelle kentälle. Pihassa kukoistivat pietaryrtti ja rentunruusu valtoimenaan. Tuvalta ulkorakennuksille oli heinä tallautunut poluilta, joten oli täälläkin omistajat piipahtaneet kesällä. Piilolan polku jatkui pihan nuotiopaikan kohdilta pienialaisen kosteikon yli metsän siimekseen. Muutaman sadan metrin päästä polku haarautui Matalajärvelle. Piilolaan päin osotti viittamerkki. Vähitellen puusto muuttui vanhemmaksi.
Vanhempiin karttoihin merkitty ura Kuivaslompolan pohjoisrantaan erottautui selkeästi Piilolan polusta. Tosin polku tai leveä hakattu ura jatkui myös Piilolan polun itäpuolelle Sorstinjängille päin, mitä ei ollut merkitty karttaan. Oliko kenties vanha hevosura savotoiden ajalta?
Suo-osuudet olivat kosteita. Pitkoksia ei enää ollut Kessijärveltä Piilolaan päin. Kaitajärven yksityistilalle haarautuvaa polkua en havainnut. Lieneekö rakennuksia? En tiedä. Jatkoin matkaa. Kuivaslompolan itärannalla, jonka kautta polku kulkee, oli komea tasanne. Sopivia telttapaikkoja oli vaikka toiselle jakaa tässä kohdin. Nuottamajärven lounaisrannalta laskevan joen pohjoisrannalla oli Metsähallituksen tuleva laavu-aihio pystytystä vaille valmiina. Myös hyyskä oli toimitettu perille. Tosin sekin vielä paikalleenasentamattomana.
Nuottamajärven luoteispuolella polku hävisi ensi kertaa. Pienen haun jälkeen huomasin pari kolme uutta pilkaniskua männyissä. Olin jälleen polulla. Hietikko- ja Pikkulompolan välisen ojan ylityksen jälkeen maasto nousi Luusuanmaalle. Varsin mukavaa kuljettavaa, ei kivirakkaa. Vanhat aihkimännyt astuivat kuvaan.
Luusuanmaan pohjoispuolella polku oli paikoin hyvin hentoinen, joten tarkkuutta vaati, ettei hypännyt poronpolulle. Onneksi pilkat edelleen kertoivat oikean suunnan. Polku vahvistui mutama sata metriä ennen Piilolan autiotupaa. Saavuin tuville iltaneljän maissa. Tienoo oli hiljainen. Rannassa odotti melojaa tai veneilijää ikäloppu laituri. Vieressä oli kaksi verkonmerkkiä. Ja tuvan takana stryroxlaatikoita. Ilmiselvästi kalastajien tukikohta. Pihassa oli kasa sinisiä viittamerkkejä.
Illan aikana syvennyin vieraskirjamerkintöihin kaikella hartaudella. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vieraskirjaan merkinnän laittaneet olivat retkeilijöitä, jotka olivat kulkeneet samaa reittiä kuin minäkin. Jokunen oli tullut Joukhaisenpesäjärveltä. Parin karhunkaatajan puumerkit löytyivät myös kirjasta. Kaiken kaikkiaan melko hiljaisia ovat nämä Piilolan ja Kessin tuvat vieraskirjan merkintöjen mukaan. Tahikka sitten kaikki eivät merkitse käyntejään.
Puhelintolppia poikineen
Piilola - Tupasijajärvi - Turvemaa - Joukhaisenpesäjärvi - Kertusjärvi - Nammiselkä - Piilola 22,5 km.
Sää: +10 astetta, pilvipouta.
Oli vuorossa päivärinkan kanssa ringin teko kaakkoon Kertusjärvelle ja sieltä "virallisen" Piilolan ylityspaikan kautta takaisin Piilolan tuville.
Alkajaisiksi suunnistin Nammijärven rantaa pitkin Piilolan yksityistilalle. Tilan etelälaidalla oli pari uutta kesämökkiä ja liuta ulkorakennuksia. Vanhan Piilolan tilan heinittyneellä kentällä värjötteli päärakennus ja muutama ulkorakennus. Tuvan oven vieressä oli vielä jäljellä ilmoitus rakennuksen olevan yksityiskäytössä. Rannalla oli viehkeä vanha saunarakennus.
Keinojängän ylitys ei houkutellut, joten kiersin Tupasijajärven alias Kotapaikanjärven pohjoispuolitse Turvemaan luoteisrinteelle. Turvejärven itäpuolelta piti vanhojen karttojen mukaan löytyä polku, mikä johdattaisi kulkijan Jouhkaisenpesäjärvelle. Siispä sitä hakemaan. Pienen haun jälkeen yllätykseksi törmäsin raivattuun linjaan ja kaadettuun puhelintolppaan!
Täh, keskellä ei mitään. Alkoi lyyli kirjoittamaan. Linja veisi Jouhkaisenpesäjärvelle. Mutta mistä tuli? Ainakin Morottajalla oli aikoinaan ollut yleinen puhelin. Siis sieltäkö? Vai Piilolasta? Se jäi epäselväksi. Pitää ottaa asia tarkasteluun päästyäni kotipuoleen. Siispä lähdin linjaa ja kaadettua tolpparivistöä seuraamaan kohti etelää. Polku oli heiveröinen, mikä katosi yhtä useaan kuin tuli esillekin. Siispä pelkän polun varassa ei pystynyt etenemään kohti Joukhaispesäjärveä, mutta raivatulla linjalla kylläkin. Lanka oli keritty pois. Vanhat tolpat oli jätetty kuppeineen maastoon. Sen sijaan etelämpänä vanhoja tolppia oli uusittu kyllästetyillä, jotka oli osittain korjattu pois maastosta. Jokunen pylväs oli vielä pystyssä ennen tupaa, jossa yhytin mönkijäuran järven pohjoispuolella olevan suon pohjoislaidalta.
Mistä ura oli tulossa, se jäi epäselväksi, mutta ura vei kuivan maan kautta tuville. Porokämppä oli komeasti iänpatinoituma, mutta hyväkuntoinen. Oven päällä luki "Joutsenpesä 1954". Portailla levähdin. Joensuun itärannalla oli toinen rakennus, josta oli jäljellä kehikko. Joen ylitse pääsi noilta main sillantapaisen kautta. En käynyt lähemmin katsomassa, mikä on ollut rakennuksen tarkoitus aikanaan. Jatkoin matkaa pitkin joenvartta kohti Kertusjärveä. Järvien välinen joki oli yllättävän leveä ja syvä, joten ylitykset piti tehdä niistä parista kohdasta, joihin oli asetettu puunrunkoja joen yli. Saavuin tämän retken ensimmäiselle raja-aidan ylitystapahtumaan. Ripeästi yli. Olihan aita vankkaa tekoa.
Rantaa pitkin kävelin Grenseparvasshytta -nimiselle tuvalle. Oikein siisti pieni tupa, jossa tilaa kolmelle. Huopakatto oli kerännyt sammalta, muuten tupa oli kunnossa. Järveltä suuntasin luoteeseen kohti Valevaaran rinnettä ja raja-aitaa. Turvemaan rajapyykille nousu sai hien pientaan. Istahdin. Samalla hyökkäsi legioona itikoita kimppuun. Ei hyvä paikka lepotauolle. Näkymä kilometritolkulla kaakkoon pitkin rajalinjaa. Jatkoin matkaa kohti Nammiselkää Piilolan "viralliselle" rajanylityspaikalle.
Portin kupeessa oli vieraskirja ja leijonakyltti SUOMI FINLAND. Rajalta lähti polku Pilolaporten -nimiselle rajamiesten lukitulle tuvalle. Polku oli vast´ikään merkattu puihin värimerkinnöillä sekä pienempien puiden oksiin ripustetuilla sinisillä palikoilla!
En ole aiemmin nähnyt vastaavanlaista polun merkitsemistapaa. Noh, kaikkea sitä näkee, kun kulkee. Ilmeisesti Norjassa käytössä oleva merkitsemistapa.
Saavuin tuvalle. Pihapiirissä oli vielä lautaläjä remontin jäljiltä. Kokeilin varmuuden välttämiseksi tuvan ovea. Ja sehän aukeni. Tupa oli sviittitasoinen neljälle hengelle patjoineeen, posliiniastioineen ja kaikkineen. Oliko tupa vain väliaikaisesti vai pysyvästi avoin? Joka tapauksessa ulko-oven yläpuolelta oli poistettu "Pilolaporten"-kyltti. Epäilen tuvan olevan jatkossa avoin, sillä Pasvik-Inari nature and history sharede -oppaan karttaan oli merkitty näille kohdille autiotupa. Merkitty polku, Piilola Wilderness Trail, jatkui tuvalta itään. Suunnistin takaisin rajalle. Raja-aidan kupeessa suoputaikon etelälaidalla oli rajamiesten taukokopin jäänteet. Koppi oli siirretty pois.
Otin suunnan Turvemaan läntisemmän huipun etelärinteelle, jossa vanhojen karttojen mukaan piti polku kulkea kohti Piilolaa. En havainnut. Otin suunnan Tupasijajärvelle. Ja kas kummaa vähän ennen järven itärantaa törmäsin pilkoitettuun ja viittamerkein merkattuun vanhaan polkuun, joka johdatti Piilolan uuden ja vanhan tuvan välille. Ura oli raivattu leveäksi aikanaan, joten lienee uraa käytetty muuhunkin kuin pelkkään apostoliseen kyytiin.
Tulin Piilolan tuvalle. Paikalle oli ennättänyt saksalaismies, joka oli lämmittänyt tuvan miellyttävän lämpöiseksi. Turistiin niitä ja näitä. Mies oli ollut aiemmin Kessissä 25 vuotta sitten. Kuulemma maisema oli muuttunut peitteisemmäksi niistä ajoista. Kyllähän Lapissa puu kasvaa. Mies oli yöpynyt silloisella retkellä mm. jo mananmajoilla olevissa Aittajärven ja Kessijärven keskiosan itärannan autiotuvilla.
Kolme vanhaa veikkoa
Piilola - Nammivaara - Ylimmäinen Tuolpujärvi - Harjunkatkomajärvi - Takkaselkäjärvi 20,5 km.
Sää: +9 astetta, keskipäivästä alkaen sadetta.
Jatkoin rantaa pitkin jälleen Piilolan yksityistuvalle, ja siitä edelleen Nammijärven pohjoisrannalle. Jätin rinkan Nammivaaranlahteen, josta käväisisin Kotkasaaren edustan Aapintuvalla.
Heti lahukan jälkeen maasto oli ikävän pajukkoista ja mättäistä. Melkeinpä pahinta kulkumaastoa tähän mennessä. Ennen Aapintupaa perimmäisen lahukan pohjukassa oli maahan kaivettu kämpän mentävä paikka. Mikä oli käyttötarkoitus? Se jäi epäselväksi. Vieressä oli nuotiopaikka. Rannassa köhöttivät kolme vanhaa veikkosta viettämässä eläkepäiviään.
Oikein somaa!
Jokunen sata metriä rantaa länteen, missä salmi on Kotkasaaren edustalla kapeimmillaan, löytyi vanhan heinittyneen kentän keskeltä vanha rakennuksen kivijalka. Oliko tämä ollut Aapintupa? Kenties.
Takaisin samaa reittiä rinkalle. Alkoi satamaan. Ensimmäiset sadepisarat hivelivät poskipäitäni. Näinkö tässä aina tulisi käymään, käymään... Tuli mieleeni biisin sanat.
Kaivoin kuoriasun rinkasta varmuuden välttämiseksi päälleni. Nammivaaran rinteen ensinousut toivat nopeasti hien pintaan. Piti puikkelehtia jyrkässä nousussa tiheän mäntykoivusekametsikön lomitse. Oli jäänyt Metsähallituksen pojilta harvennus tekemättä. Perskules. Vähitellen Nammijärvi avautui puiden lomitse. Tosin huipulta ei ollut mitään näköhavaintoa järvelle. Sen verran puustoinen oli vaaranlaki. Joten kipaisin muutama kymmenen metriä alaspäin, josta sain edes jollain tavalla ikuistettua Nammijärveä. Huipulla oli valtava kivikökö ja lautakasa. Joku rakennelma lienee ollut paikalla. Kokeilin toimisiko dna? Voi härregod! Täydet viisi tolppaa näytössä, joten otin yhteyden etelään.
Otin kompassisuunnan Ylimmäiselle Tuolpujärven koillisrannalle. Päästessäni Nammivaaran rinteen juurelle alkoi toistuva soiden ja kangassaarekkeiden jono. Suot olivat kosteita. Kosteimmissa paikoissa vesi oli pinnassa, joten kiertoa kierron perään tuli matkaani. Vähitellen räkkäparvi aloitti lentonsa. Pahimmillaan niitä oli enemmän kuin Sudeetti-Savon rajamailla keskikesän aikaan. Pakko oli tauoilla rinkasta kaivaa hyttyshattu.
Ennen Takkaselkää sananmukaisesti kävelin poroaidan yli. Sen verran huonokuntoinen oli aita. Lieneekö enää aktiivikäytössäkään? Tokkopa. Kivisen ja soisen Takkaselkäjärven etelärannan ylitys kävi rasittuneilla jäsenillä perin vaivalloisesti ja hitaasti. Aivan järven lounaisrantaan ei pystynyt perustamaan asemapaikkaa, joten yläterassin, vajaa sataa metriä rannasta, otin käyttöön. Koko päivän jatkunut vesisade oli pehmentänyt miehen. Vaatteet tirisivät vedestä. Pystytin teltan. En viitsinyt enää tehdä illallista. Pesin vain hampaat ja sitten painuin pehkuihin.
Köngästä ja koskea
Takkaselkäjärvi - Surnukoski - Pitkä Surnujärvi - Surnuköngäs - Varssalijärvi 20,5 km.
Sää: +7 astetta, sadekuuroja.
Yöllä sade taukosi joksikin aikaa, mutta neljältä alkoi ihana rummutus teltan kattoon. Sateen hiukan hellittäessä kahdeksan maissa nousin ylös. Itikoista ei ollut tietoakaan. Takkaselkäjärven jälkeen edessä oli lukuisien pienalaisten soiden kiertelyjen ohella pienialaiseen haavikkoon tutustuminen. Valtavan järeät, rinnankorkeus yli puoli metriä, haavat olivat rungoltaan hyvin pahkuraisia. Runsaslehtinen latvus kahisi tuulessa. Kerrassaan mykistävä näky! Enpä laita tarkempia koordinaatteja esille. Tulkoon jokaiselle kairankiertäjälle yllätyksenä.
Runsas kilometri ennen Surnukoskea alkoi rakkakeskittymä. Ihanaa, tätä olin tullut Kessi-Vätsäristä hakemaan. Ja paah! Päädyin Surnuvuonon pohjoisrantaan, jossa näytti olleen parkkeerattuna muutama paikallisen vene. Surnukosken joen ylitys näytti olevan vaikeaa.
Sen verran voimallisesti vesi vyöryi Pienestä Surnujärvestä Surnuvuonoon. Tosin kiveltä kivelle hyppien ylitys voisi onnistua. Veden alla olevat kivet olisivat hengenvaarallisen liukkaita. Laajan jokiuoman mudan verhoamat reunakivet olivat myös ikävän nuljakkaita. Vastarannalla palleroporojäkäläinen rinne kohosi silmiähivelevästi Surnukoskesta. Kosken itärannalla kulki vahva polku vuonon ja järven välillä.
Pitkän Surnujärven etelärannalla oli jälleen liuta veneitä. Järven itärannalla ei kulkenut kalastajien polkuja, ei edes poron sellaista. Ilmeisen kalaton järvi. Siispä etenin rakkaa ja mättäitä väistellen kohti pohjoista.
Noin puolikilometriä ennen Pitkä Surnujärven pohjoisosan levikettä piti olla vanhan rakennuksen jäämistö. Enpähän löytänyt. Ainoa mahdollinen paikka olisi voinut olla tiheässä koivunvesakossa. Tahikka sitten kämppä oli siirretty siististi perustuksia myöten paikalta pois aikoja sitten. Jatkoin matkaa. Oli edessä "Jalantaittumajoen" ylitys. Ennen ylitystä istahdin yksityisen kämpän rappusilla. Vilvoittelin jalkoa ja katsastin edessä olevaa ylityspaikkaa. Ainakaan heinittyneeltä ja soistuneelta suulta ei pystynyt ylittämään jokea. Kävelin jokivartta ylöspäin ja tulin joen toisella puolella olleen kämpän kohdille. Siirrettävä silta oli paikalla, mutta harmikseni vastarannalla, joten jatkoin edelleen.
Järveltä muutaman sadan metrin päässä oli tehty silta leveää uraa varten, josta pääsi muittamutkitta yli. Tosin noilla paikkeilla joesta oli enää jäljellä liru, mistä olisi päässyt yli yhdellä harppauksella. Jatkoin Pienen Surnujärven rantaan. Kolmas yksityiskämppä tuli vastaan. Tällä kämpällä näytti väkeä olleen paikalla, joten yritin kiertää pihapiirin sivummalta. En onnistunut. Naisihminen hyökkäsi kuistille ja tervehti. Jäin juttelemaan. Eivät olleet nähneet ensimmäistäkään rinkkasatiaista kesälomansa aikana ennen minua. Puhellessamme isäntä saapui Surnun tilalta. Tiedustelin, rohkeneeko käydä Tervaniemen Pekkaa tervehtimässä. Isännän mukaan Pekan luona ei ihmeemmin ihmisiä tuuppaa käymään, joten päätin käydä tilan kautta. Lähtiessäni emäntä täytti kämmeneni suklaakonvehdeilla. Kiitos ja terveisiä tälle ystävälliselle pariskunnalle!
Vielä ennen Surnuköngästä ylitin yhden yksityiskämpän pihan. Tuuli oli lennättänyt hyyskän oven auki. Seinä oli tapetoitu pin up -kuvilla. Olin nähnyt oleellisen.
Könkään kumu kuului kauas. Kohtsillään olinkin sitten könkään juurella.
Köngäs virtasi valtoimenaan Heinälompolosta Pieneen Surnujärveen. Pudotusta oli melkoisesti. Könkään ylätasanteella vesi virtasi rauhallisena, joten mahdollinen ylityspaikka löytyisi ylittäjälle piakkoin ylätasanteelta lompolaan päin. Rannalla oli Pekan pari venettä ja kaasunpullokuljetuskärry. Metka vehje! Sellainen vanhan maito-/kottikärryn viritelmä. Vahva polku lähti rannasta kohti Heinälompoloa.
Ennen tilaa oli avoin portti, josta astuin sisälle. Olin matkannut täältä iäisyyteen yhdellä hyppäyksellä. Vanha lapintalo useine ulkorakennuksineen oli laajan heinittyneen kentän keskellä. Tila omassa rauhassa sijaitsi metsän keskellä olevalla kukkulalla.
Pahaksi onneksi herätin isännän päiväettoneilta. Isäntä oli puheliaalla päällä. Rupattelimme hetken entisajoista. Kysyin, vieläkö Inarijärven rannalla on vakituisia asukkaita. Siihen isäntä totesi "että kyllä ne kaikki ovat etelän variksien hallussa". Voiko tuohon enää mitään lisätä, totesin päiväkirjaa kirjoitellessani illalla. Isäntä auliisti neuvoi reitin itään Varssalijärville. Toivotin hänelle terveyttä ja vointia tuleville vuosille. Ja jatkoin matkaa.
Matkaa oli luotisuoraan kuutisen kilometriä rajalle. Otin kompassisuunnan. Ei pahasti voisi kulkea harhaan, sillä joka tapauksessa tulisin ensiksi raja-aidalle ja sitten Varssalijärven rannalle. Kello näytti jo pitkälle iltapäivälle. En ollut vielä ruokaillut. Pientä lammikkoa ja suojordania oli joka tömpäreen takana. Alkoi tympimään. Mahakin alkoi kurnimaan täyttä huutoa ruokaa, niinpä annoin vatsalleni vastakaikua ja pysähdyin ruokailemaan "Saarijärven" etelärannalle.
Lopulta saavuin raja-aidalle. Sopivasti kartastani uupui se lampi, jonka rannalla sijaitsi Föllvannskoia. Mutta Varssalijärven etelärannalta itään olevan pikku lampareen välistä löytyi tuo lämmönlähde. Suuri viiden hengen tupa odotti hoiviinsa yksinkulkijaa.
Tulta kamiinaan ja vettä viereisestä kirkkaasta lähteestä. Selaililin vieraskirjaa. Alkusanoiksi oli kirjantuonut kirjoittanut ko. tuvasta ja Vestkoiasta. Auttamattoman huonolla norjan/ruotsin kielen taidolla en päässyt ymmärrykseen, mikä yhteys Vestkoialla (alias Hukkaojalla, joka sijatsee muutamia kilometrejä Rajapään tuvalta etelään aivan raja-aidan kupeessa) oli tähän tupaan. Vai oliko niin, että tätäkin tupaa kutsutaan Vestkoiaksi? Pitää selvittää.
Rajankäynti
Varssalijärvi - Tsurnuoaivi - 353F-huippu - Lerkevannskoia 17 km.
Sää: +6 astetta, tuulista, sadekuuroja.
Oli edessä koko päivän kestävä rajankäynti. Lähdin tuvilta vasta puoli kymmeneltä. Aamuinen aurinko oli kuivattanut varvikon. Hiphop-vauhdilla hyppäsin raja-aidan yli. Varssalijärvi loisti idässä lähes koko matkan. Hiljaiselta vaikutti järvi, eipä näyttänyt veneilijöitä olleen liikkeellä. Epäilin kävelyn mielekkyyttä raja-aidan vartta pitkin. Jatkuvasti katsella edessä näkyvää kilometrien pituista hakattua suoraa ja raja-aidan monotonista lankojen ja tolppien loputonta vyyhtiä.
Varssalijärven luoteisrannan ja raja-aidan seutuvilla oli pienimuotoisen metsäpalon jäljet. Osa puista oli palon vaikutuksesta kaatuneet ja hiiltyneet pahoin, osa oli urheasti kamppaillut tulta vastaan hiiltyen vain osin rungostaan.
Pari kilometriä ennen 353F-rajahuippua piti rajalta lähteä poroaidan kohti länttä. Niinpä lähtikin, tosin vain poroaidan aihio. Lanka oli vielä isolla kiepillä ja tolpat määrävälein viiden kymmenen kasoissa. Vanhasta aidasta ei näkynyt jälkeäkään. Lähdin aihiota seuraamaan. Muutaman sadan metrin päästä se yhtyikin vanhaan aitaan, jota seuraillen pääsi helposti Tsurnuaivin porokämpän portille. Pihapiiri oli yllättävän siisti porokämpäksi. Oven yläpuolella luki Tsurnuaivi ja vuosiluku oletettavasti 1952, vaikka vitosesta oli puolet tipahtanut pois. Palasin takaisin samaa reittiä.
Kapusin jälleen raja-aidan yli kuningaskunnan puolelle. Ennen 353F-rajahuippua tuli yllätyksenä vastaan raja-aidalta Norjan puolelle lähtevä aita. Tämä aita vaikutti huteralta, joten ylittäminen ei onnistuisi. Siispä jälleen kerran kipusin raja-aidan yli Suomen puolelle. Ja kohtsillään takaisin Norjan puolelle. Olihan tuleva yöpymispaikka, Lerkevannskoia, Norjan puolella. Alkoi tympimään tämä raja-aidan ylitystapahtumat. Viimeisellä ylityksellä hajotin raja-aitaa. Miksei portteja voisi olla raja-aidoissa tiheämmässä, ettei jokaisen kulkijan tarvitsisi rikkoa yhteistä omaisuutta? Ja lisäksi karttoihin painettaisiin portinpaikat. Kerta rajan ylitys Suomen ja Norjan välillä voi tapahtua paikasta kuin paikasta, mikäli ei ole tullattavaa. No, se siitä vuodatuksesta.
Alkoi jyrkkääkin jyrkempi alkunousu 353F-rajahuipulle. Alkumetrit piti vejättää lähes nelikolla. Pumppu hakkasi tuhatta ja sataa. Onneksi maasto loiveni pikaisesti muuttuen samalla puuttomaksi. Vähitellen luoteesta lähestyi ärjynnäköinen sadepilvi. Tuuli yltyi ja taivas pimeni. Pääsin juuri ja juuri tähystystornin alle, kun alkoi armoton raekuuro. Varssalijärvi näkyi alhaalla etelässä tummareunaisena järvenä. Eipä pahemmin olisi kuvan ottoa. Tähystystorni oli vielä ihan timmissä. Portaita pitkin olisi jopa rohjennut nousta ylös. Ilmeisen harvoja kunnossa olevia torneja Lapin erämaa-alueilla.
Jatkoin matkaa. Maasto oli löpostä kuljettavaa, ei soita, ei mättäitä. Aivan kuin olisi kulkenut Englannin nummilla. Niin helppoa oli matkanteko. Antoi vain rullata alas Lerkevannskoialle. Tupa ei aivan näkynyt rajalle, mutta kahden ison järven länsirannan kannakselle oli tupa pystytetty. Tuvalle oli tuotu puutavaraa, joten jotain remonttia oli luvassa. Tämäkin tupa oli norjalaiseen tyyliin erittäin siisti. Tupa oli varustettu mm. neljän hengen posliiniastiastolla. Pitkin iltaa satoi, paistoi ja tuuli armottomasti.
Taivaan värikirjo muuttui tummansinisestä harmaaksi. Välillä sateenkaarikin osoitti aarteen sijaintipaikkaa.
Onneksi sain sisällä lämpimässä katsella ulkoilmaa ja lueskella vällyjen alla vieraskirjaa. Ei monikaan suomalainen ole piipahtanut tälläkään norjalaisella tuvalla. Ehkä viime vuosina kuitenkin tiiviimmin. Norjalaiset visiteeraavat tuvilla erityisen ahkerasti pääsiäisen aikaan. Silloin tuvilla näyttäisi olevan väkeä ihan ruuhkaksi asti.
Pitkän päivän uhri
Lerkevannskoia - Surnupää - Ahvenjärvi - Surnujärvi - Äälisjärvi - Aittajärvi - Järvenpää 34 km.
Sää: +6 astetta, tuulista, sadekuuroja.
Oli edessä pitkä päivä. En tiennyt tarkalleen, minne asti ehtisin päivän aikana. Lähdin aamulla seitsemän hujakoilla aamuauringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta.
Maaruska alkoi vähitellen saada loistetta ylleen. Tulisiko sittenkin sateisen kesän ja alkusyksyn jäljiltä vielä upea ruska Lappiin?
Jälleen raja-aidalla. Jätin hyvästit kuningaskunnalle ja raja-aidalle. Suunnan otin kohti Surnupäitä, jonne nousu oli lastenleikkiä verrattuna 353F-rajahuipun nousuun. Huipulla oli totutusti kiviröykkiö. Etelässä kohosi komeana rajahuippu, ja luoteessa avautui ensi kertaa silmien eteeni Surnujärvi.
Jyrkkää luoteisrinnettä etenin Surnujärven kaakkoisrannalle, jossa piti olla kämppäraunio. Tunturikoivikosta en löytänyt paikkaa, joten jatkoin matkaa Ahvenjärvelle, joka oli varsin sympaattisennäköinen kivirantainen pikku järvi.
Surnujärven luoteisrannalta nimettömään järveen, joka sijaitsi Kivilompolon pohjoispuolella, laskevan joen ylitys onnistui hyppien kiveltä toiselle.
Kivet olivat niljakkaita, joten varovaisesti piti kulkea rakassa.
Alkoi kilometrien pituinen taival Surnujärven länsirantaa pitkin. Rannassa ei ollut selkeää poron- eikä kalastajien polkua. Ei parasta mahdollista kulkumaastoa mättäisyyden ja kivikkoisuuden takia, mutta voittipa aina kävelemisen miehenkorkuisessa pajukossa ja suoputeikossa.
Maanaluslahden pohjoisrannalla, noin puolivälissä lahukkaa, oli pystytetty jättisuuri maastokuvioinen ressukota ja -parakki. Vaikutti kiinteämmältä asuinsijalta. Vene näytti olleen rannassa. Varsin suojainen paikka asumukselle. Ei pahemmin Surnujärven aallot syleile lahukan rantaa myrskyisemmälläkään säällä. Lahukan rannat olivat kivirakkaiset. Ylemmäs rannastakaan ei mieli tehnyt nousta, sillä kallioseinämä nousi paikoin kivirakkarannasta suoraan.
Palasin Surnujärven rantaan lahukan kierron jälkeen. Seuraavasta laskuojasta kipusin kohti avonaisempaan tunturimaisemaan. Avotunturista avautui näkymä Surnujärville kokonaisuudessaan. Siispä panoraamakuvan paikka. Ja hetken päästä olinkin jo Äälisjärven etelärannan Metsähallituksen valvontatuvalla. Suojaisella kuistilla olin keittelemässä pöperöitä, kun paikalle saapui pariskunta. Pidimme suojaa sateelta ja tuulelta sekä turisimme niitä ja näitä. Heitimme jäähyväiset. Jatkoimme matkaamme kumpaisetkin omille suunnille. Äälisjärven eteläosa oli pienien luotojen ja saarien rikkoma järvi. Komeannäköistä kuumaisemaa kertakaikkiaan! Samalla tuli mieleeni kahden vuoden takainen reissu Vätsäriimme. Silloin olimme vastaavan järven pohjoisrannalla tavanneet norjalaiskajakkikolmikon lähes helteisessä säässä. Nyt lämpötilaa oli vain viitisentoista astetta vähemmän. Tuulta ja sadetta piisasi vaikkapa toisellekin jaettavaksi.
Jatkoin matkaa. Äälisjärven lounaisrannalla näytti olleen kämppä. Rannalta paistoi kauaksi oranssinvärinen lasikuituvene. Nousin ylängölle. Helppoa kävellä. Ylimmäisen ja Keskimmäisen Aittajärven välisen kannaksen suon laidassa piti jälleen vanhojen karttojen mukaan olla tuvanjäännökset. Ei sattunut tälläkään kertaa silmiini. Muutama potentiaalinen heinikoitunut alue oli havaittavissa. Jätin paikat arvailujen asteelle. Vieressä oli nuotiopaikka. Muutaman sadan metrin päässä olevan Ylimmäisen Aittajärven länsipuolen isomman lahukan rannalla oli selkeä rakennuspohja havaittavissa. Roinaa oli yllin kyllin paikalla. Tässä lienee ennen muinoin ollut avoin tupa kulkijalle.
Rauniolta piti lähteä vanhojen karttojen mukaan polku kohti Järvenpäätä. En havainnut. Otin suunnan kohti länttä Karitsajärven lounaispuolelle sijaitsevalle erotuspaikalle. Kompassisuunnalla etenin. Otinko huonon kulkureitin, mutta maasto oli ikävän kivikkoista. Vanha erotuspaikka sijaitsi nyppylän päällä. Aita oli osittain romahtanut. Aitauksen sisällä maasto oli heinittynyt ja maaperä puski pientä taimikkoa miehekkäästi. Rakennuksia ei näyttänyt olleen paikalla.
Väsymys iski päälle, johan olin kolmisenkymmentä kilometriä taivaltanut tänään tuulessa ja tuiverruksessa. Vielä piti muutama kilometri jaksaa illan hämärtyessä. Päätin nimittäin yöpyä Järvenpään kentällä. Polkua en löytänyt Vätsärin erotuspaikalta Järvenpäähän, joten otin suunnan kohti Suolisjärven koillisrantaaa.
Vähitellen maasto muuttui tasaiseksi jäkäläkankaaksi, josta olisi pitänyt pinsetin ja suurennuslasin kanssa etsiä kiveä. Niin tasainen ja kivetön mäntykangas oli kävellä. Ilta hämärtyi. Yhdeksän maissa saavuin vanhalle kentälle. Muita majoittuneita ei näkynyt, joten valitsin parasta AAA-luokkaa olevan telttapaikan kentän luoteisreunan koivikon keskeltä. Pikaisesti olin untenmailla pitkän päivän rasituksen uhrina.
Paluu maalikyliin
Järvenpää - Sollumusjärvi - Semekurtta - Sevettijärvi 21 km.
Yhteensä 164,5km.
Sää: +9 astetta, sadekuuroja.
Oli viimeisen retkipäivän aamu. Tuttu reitti kahden vuoden takaa oli tiedossa, niinpä muutin Järvenpään päästä reittiä ja kiersin itäkautta Pönttöjärven. Sainpa samalla tarkistaa pystyikö järven keskiosan kapeikon ylittämään hyppien kiveltä kivelle.
Kuten arvon kuomaseni huomaat ylläolevasta kuvasta, niin muutama ryyd-loikka olisi tarvittu, jotta olisi heivauttanut itsensä yli tuosta vaan. En kokeillut, vaan palasin Kantapää- ja Saarijärven välisellä kannaksella kulkevalle polulle. Kannaksella oli vanha venetelatie.
Sollumusjärven autiotupa oli hiljainen. Tänään maanantaina eikä eilen sunnuntaina ollut retkeilijöitä käynyt kämpillä. Aamuyhdeksältä tein aamiaisen. Sitten suoristin ruhoni. Yhdeltätoista valmistin retken viimeisen gurmee-aterian. Upea hiekkaranta odotti päivän ensimmäistä räpiköijää. En heittänyt syysturkkiani pois. Kaikissa töhkissäni jatkoin matkaa kohti pohjoista.
Kämpältä lähti tuhat ja yksi polkua kohti Semekurttaa, joten mikä vain niistä olisi se oikea. Varmimmin perille vievälle polulle pääsi Sollumusjärven ja nimettömän 122-järven etelänpuoleisesta välijoesta. Vähitellen alkoi nousu kohti Semekurttaa. Vastaantullut ensimmäinen poroaita oli keritty pois, mutta huipun lähettyvillä olevan lätäkön eteläpuoleisesta toisesta poroaidasta pääsi portista läpi. Samalla alkoi mönkijäura, joka todennäköisesti johdatti Semekurtan poroerotusalueelle idän kautta.
Sen sijaan otin suunnan lätäköltä poroerotusalueen pohjoispuolella kulkevan poroaidan ja vanhan polun risteykseen. Enpä taaskaan löytänyt tuota polkua, kuten emme kaksi vuotta sittenkään. Kolmatta kertaa en enää etsi ko. uraa. Suunnan otin polkutielle. Tätä hyväkuntoista uraa oli edessä viitisen kilometriä ennen Sevettijärven tietä.
Turhia taukoja pitämättä olin alle tunnissa pikitien laidassa. Mäen alla oli Nilituvat, jonne suunnistin hakiessani majapaikkaa. Eipä ollut tuvilla eikä respassa ketään. Minkäänlaista puhelinnumeroakaan en havainnut olevan isännälle, joten jatkoin kolmisen kilometriä Sevettijärven baarille. Sain majapaikan rivarin yksiöstä. Pistin saunan lämpiämään. Oli takana vuoden 2008 viimeinen taivallus.
Summasummarum
Suurilla odotuksilla en lähtenyt tämänkertaiselle taipaleelle. Lähdin hakemaan vain: rauhaa, rauhaa, rauhaa.
Ehkä suurin yllätys oli Kessin jatkuva pienialaisten soiden määrä. Putaikkoja sai kierrellä alvariinsa. Useasti vielä kovempien maiden pohja oli soistunutta ja mättäistä, joten helpolla jalat eivät päässeet Kessissäkään. Parhaimmat hillapaikat eläessäni tavoitin useammasta kohtaa kiveliössä. Livettämiseen asti löytyi paikoin lakkaa. Niinpä tämä etelänturisti useaan otteeseen heivautti rinkan selästä ja kävi hillastamaan.
Kohti Vätsäriä mentäessä lisääntyi kivirakan osuus. Mielekkäällä kiertelyllä pystyi välttelemään pahimmat rakkaosuudet. Mikäli vain jalat ovat kunnossa, mikä on kulkea kivisemmässäkään maastossa. Ensimmäiset avotunturit olivat Surnupää ja sen eteläpuolella oleva 353F-rajahuippu, joista sai upeat näkymät pitkälle erämaahan. Vätsärin seudun karut kalliorannat muistuivat mieleeni kulkiessani Äälisjärven etelärantaa kahden vuoden takaa.
Kaiken kaikkiaan viisi kaksijalkaista tapasin viikon taivalluksen aikana, joten rauhan hakeminen kaukana liikenteen mölystä ja ihmismassoista onnistui erinomaisesti. Kuitenkin tulin aatoksiini lepäillessäni Sevetin baarin rivarin yksiön saunanlauteilla, ettei Kessiin tämä poika palaa aivan ihan nopeaan. Kyllä Vängän vaellus jatkunee seuraavalla kerralla enemmän vähäpuustoisemmilla alueilla. Mieli voi tosin muuttua siihen mennessä...
