Reitti: Näätämö-Palovaara-Kallokoski Reitin pituus: 7,5 km Sää: Aurinkoinen, +11 astetta
Kymmenen päivää, kaksisataa kilometriä. Tässä tavoite "ryhmä rämän" hypätessä Kaamasesta postilinjaan. Istumapaikoissa oli vara valita, sillä saföörin ja "rämän" lisäksi muita kaksjalkaisia ei löytynyt onnikasta. ”Vai ihan Näätämöön asti”, totesi kuski rahastaessaan.
Kuulemma elokuun puolivälin jälkeen Kaldon seutu rauhoittuu huomattavasti kalastajista ja retkeilijöistä ennen syyskuun ruskamatkaajia. Näätämöjoen kalastuskielto, joka alkoa elokuun kahdeskymmenes päivä, hillitsee huomattavasti kalannarraajia.
Kahden ja puolen tunnin istunnon jälkeen bussi karautti Näätämön keskustaan. Eihän tuo keskusta järin suuri ole: jokunen kauppaa vierekkäin tien samalla puolella. Et silviisiin. Muutama vuosi sitten majoitusliike oli lopettanut toimintansa. Eipä matkaaja saisi kylältä yösijaa. Jo legendaarisen maineen saanutta valkoista Lada Nivaakaan ei havaittu kaupan edustalla. Lieneekö sekin siirtynyt mananmajoille? Ei kai sentään.
Aika oli heittää järkyttävänpainoiset rinkat selkään. Illaksi oli varattu kyrsää ja hmm…miestä väkevämpää…prologin kunniaksi.
Kauppojen kupeelta lähti Palovaaran linkkimastolle soratie, jonka alussa oli Metsähallituksen info-taulu.
Tietä pitkin taivalsimme ensimmäisen kilometrin nousten Palovaaran rinnettä. Hien sai pintaan. Näinkö huonossa kunnossa mies on? Laitoin syntisen painavan rinkan syyksi. Ennen linkkimastoa Saamen polku haarautui vasemmalle. Polku oli merkitty matalin oranssipäisin puutolpin.
Polku oli paikoin yhdistetty kävely- ja mönkijäura. Mönkijäuran kuluneisuudesta päätellen uraa käyttivät muutkin kuin Metsähallituksen luontovalvojat. Paikoin ura oli levinnyt neljä-viisikaistaiseksi. Miksi kovalla maallakin pitää jokaisen mönkijäkuskin valita oma ura, vaikka pystyisi aivan hyvin ajamaan sitä yhtä uraa pitkin? Jälleen tätä tyypillistä Vängän moraalisaarnausta.
Koht´sillään alkoi moottorisoidun kulkuneuvon ääntä kuulua takaa. Siirryimme varmuuden välttämiseksi takavasemmalle, ja hetkessä joku patu kaahasi tuhatta ja sataa mönkijällä ohitsemme. Rapa ja kivet vain lentelivät miehen päästellessä.
Maasto oli avonaista Palovaaralla, jonka jälkeen maasto vaihteli karunkauniista mänty- ja kuolpunakankaista tunturikoivikkoalueiksi. Parisen kilometriä ennen asemapaikkaamme, Kallokosken laavua, alkoi Näätämöjoen kumu kuulua hiljaisena voimistuen vähitellen. Minkälaiseksi kumu yltäisikään laavulla?
Saavuimme Näätämöjoen varteen. Näillä paikkeilla ei ollut havaittavissa joen pystysuoria komeita hiekkatörmärantoja. Muuten Näätämöjoen laakso oli käymisenarvoinen. Kosken kumu ja pärskeet hivelivät aistimme äärimmilleen. Laakson reunustoja peittosi tuuhea tunturikoivikon vihreä lehdistö. Minkäänlaisista mittarituhoista ei ollut tietoa, vaikka tänäkin vuonna Kaldon seudulla oli havaittu laajoja halla- ja/tai tunturimittarituhoja.
Saavuimme tyhjälle Kallokosken laavulle puoli kymmenen aikoihin. Aurinko loi viimeisiä säteitään ja lämmönlähteitään taivaanrannassa jo viilenevään iltaan. Laavu oli tarkasti ottaen puolikotalaavu Näätämöjoen etelärannalla sillan kupeessa. Laavun katoksesta oli tehty ilmeisen tarkoituksellisesti sen verran lyhyt, että isolla puolikotalaavulla pystyi ainoastaan kaksi ihmistä nukkumaan sään suojassa. Loput joutuisivat sananmukaisesti taivasalle sään armoille.
PALOVARTIJAN PAINAJAINEN (II-PÄIVÄ)
Reitti: Kallokoski-Suopumajärvi-Paikoinlampi-Villavaara-Rousajärvi Reitin pituus: 23,0 km Sää: Aurinkoinen ja tuulinen, +14 astetta
Aamu valkeni aurinkoisena. Tulevasta päivästä vaikutti tulevan lämpöisempi kuin edellinen. Yölämpötila oli ollut tuollaista kolmesta viiteen astetta lämpimän puolella.
Näätämö- ja Kallojoen ylitykset tapahtuivat riippusiltoja pitkin. Kallojoen sillan kupeessa oli rajan kämppä, joka oli saanut uutta oranssista maalia pintaan hiljakkoin. Saman katon alla näytti olleen myös sauna. ”Mikäs tässä on saunoessa”, tuumaisi rajamies saunanlauteilla.
Tuvalta reitti jatkui tasaisella mäntykuolpunakankaalla. Vajaan kilometrin kuluttua polun oikealla puolella aukeni laaja puuton kenttä.
Arvelimme tässä sijainneen aikoinaan vanhan autiotuvan. Tosiasiassa tiedä häntä, sijaitsiko ko. kohdassa tosiaan Pohjois-Suomen Autiomajat 1966 –oppaassa mainittu Näätämöjoen autiomaja. Oppaan mukaan maja sijaitsi Näätämö- ja Kallojoesta noin yhden kilometrin päässä. Majoituskapasiteetiksi mainittiin 2-4 henkilöä, joten suurensuuresta majasta ei ole ollut kyse. Kohdennettu paikka ei aivan natsannut oppaan mainitsemaan paikkaan, mutta kerrankos kirjalliseen aineistoon on painovirhepaholainen päässyt iskemään kavalan jalanjälkensä.
Kentältä joka tapauksessa havaitsimme heinittyneen päärakennuksen pohjan lisäksi kolmen pienen rakennuksen paikat. Yhteen niistä oli jätetty mallia SA-int oleva puuarkku muistoksi. Kentän vieressä polun varrella oli vielä vanha viittamerkki tai kyltti jäljellä kertomassa vanhoista ajoista.
Toinen vanha autiomajan pohja piti löytyä Suopumajärvestä Näätämöjokeen olevan laskuojan varresta jokunen sata metriä polulta etelään, jos oli uskomista Pohjois-Suomen Autiomajat 1957 –oppaaseen. Poikkeama polulta ei ollut paha eikä aikaavievä, joten teimme pikaisen haravoinnin puron varteen ja sen viereisen törmän päälle. Mitään selvää pohjaa emme havainneet. Aikansa haettuaan alkoi hallusinaatiomme saamaan turhan vahvan jalansijan. Nimittäin potentiaalisia kämppäpaikkoja "löytyi" riittämiin tiheässä mäntymetsikössä. Jos tuo maja oli jo vuoden 1957 tietämillä tyydyttäväkuntoinen, eikä sitä ollut korjattu sen jälkeen, niin nopeasti tuonaikaiset pienet kelleskattomajat poistuvat muonavahvuudesta vuosien saatossa. Palasimme tyhjin käsin takaisin polulle. Totesin lakonisesti etsinnälle, ettei aina voi saada, ja silloin kun saa, ei sitä välttämättä halua. Se siitä.
Polku kulki välillä peitteisessä välillä avomaastossa. Suopumavaaran pohjoisrinteeltä avautui jälleen kaunis avomaisema viereisille järville, jonka rantaan oli rakennettu yksityiskämppä. Kartoissa nimettömän lammen, laavuvieraskirjan mukaan Paikoinlammen, itärannalta, Savustuslammen ja Suopumajärven väliltä, löytyi Metsähallituksen huoltama laavu. Arkkitehtuurisesti samanlainen kuin Kallokosken. Ruokailimme. Tuuli oli yltynyt aamuisesta, joten päivästä ei tullutkaan niin lämmin, miltä vaikutti aamulla. Laitoimme tulet. Tosin tuulen suunta oli sopivasti järveltä päin. Niinpä tulistelusta tuli huono vitsi, tulen kituuttaessa vaakasuorana.
Ensimmäinen varsinainen kahlaamo oli edessä tuota pikaa. Ulkoilukarttoihinkin merkitty kahlaamo sijaitsi Savustuslammen eteläpäässä Harrijärveen laskevan ojan yli. Leveän kivisen uoman ylitys oli vaivaton tehdä kumikkailla. Vaelluskengillä ehkä hät´hätää pomppien liukkailta kiveltä kivelle.
Tsaktsavaaran rinteeltä avautui ensimmäisen kerran näkyviin Villavaara (344 m) ja sen huipulla kököttävä tähystystorni. Villavaaralle otimme suunnan parin kilometrin päästä sen eteläpuolella olevan järven rannasta, jonne jätimme rinkat. Nousu huipulle oli vaivaton. Palkkioksi saimme laajat näkymät varsinkin itään ja länteen. Sikäli yllättävää, että viereiset järvet ovat vain sata metriä alempana ja viereiset vaaran huiputkin yltävät yli kolmen sadan metrin. Idästä paistoi taivaanrannassa jyrkkäpiirteisiä lähes pystysuoria vuorenseinämiä ja niiden välisiä kurumuodostelmia.
Huipulla oli jäljellä yksi viimeisistä pystyssä olevista vanhoista palovartijantorneista. Äkkiseltään emme muistaneet muita vastaavanlaisia. Tosin torni oli nähnyt parhaat päivänsä.
Hiukan ehkä yhdeltä jalalta nyrjähtänyt. Tikkaiden jotkut askelmat olivat irronneet, muutkin enää löyhästi kiinni. Tornin lattialaudat olivat paikoillaan, mutta yksikin painavampi askel laudalle johdattaisi jalan vääjäämättä alempiin kerroksiin. Ainoa mikä näytti päällisin puolin ehjältä, oli palovartijan palli. Siis älköön kukaan nousko enää Villavaaran tähystystorniin! Tämän neuvon antaa kerran korkealta ja kovaa pudonnut Vänkä.
Huipulla oli myös ilmeisesti palovartionaikainen avotulipesän jäänteet. Olimme nähneet oleellisen. Oli aika iltapäivän viimeisen etapin kohti Rousajärven tupaa. Villavaarojen välinen laakso kaksine lampeineen oli pikkunätti sitä kaipaavalle. Näkymää sievästi länsireunasta pitkälti itäänpäin. Loppupätkästä polku kulki osittain soistuneilla mailla.
Pääosin Kallojoki-Rousajärvi –välinen merkitty polku kulki avomaastossa tunturien rinteiden kupeitse välillä käyden karunkauniiden pikkulampien rannoilla. Reitti voitti 10-0 esimerkiksi Sevetti-Iisakkijärvi –välisen polun, mikä kulkee hyvin peitteisessä maastossa. Lisäksi polun juurakkoisuus ja kivisyys ikävystyttävät kulkijan nopeasti. Siispä ehdottomasti kannattaa, mikäli merkityllä polulla aikoo kulkea, on taivaltaa Näätämöstä Pulmankijärvelle, eikä Sevetiltä.
Rousan tuvalle saavuimme puolikahdeksan maissa. Lämpöä näytti olleen tuolloin vielä +11 astetta. Tupa oli tuttu kolmen viikon takaa, jolloin olin edellisen kerran käynyt paikalla. Saapuessamme tuvalle siellä oli retkeilijöiden tavaroita ihanasti levällään. Ihmisistä ei ollut mitään havaintoa. Olivat ilmeisesti kalassa ja/tai lenkillä. Ihmetytti, että esimerkiksi puhelin oli jätetty pöydälle. Puolentoista tunnin kuluttua kämpille saapuivat tavaranomistajat. Olivat olleet kalastamassa. Ilmaisin heille pahoitteluni jouduttuani heidän tavaroitaan supistamaan pöydällä, jotta olisimme mahtuneet iltapalan valmistukseen.
KÄY KULKUNI KÄMPÄN LÄPI (III-PÄIVÄ)
Reitti: Rousajärvi-Huikkimajoki-Laavuvaara-Silisjoki-Tsaarajärvi Reitin pituus: 17,5 km Sää: Aurinkoinen, tuulinen, +13 astetta
Aamu valkeni aurinkoisena. Lämpöä +6 astetta. Yöllä mittarin mukaan –2 astetta. Pitiköhän paikkaansa?
Polku kulki tuvalta Rousajärven länsipuolen vaaralle, jossa taisi olla vähään aikaan viimeiset paljakkanäkymät kauemmas. Vähitellen siirryimme alemmas peitteisempään maastoon. Hiukan ennen Huikkimajoen kämppää havaitsimme ensimmäiset mittarituhot tunturikoivuissa.
Tuho oli täydellinen. Luurangoiksi kalutut koivut törröttivät alastomina elokuun auringon paisteessa.
Huikkimajoen kämppä oli ehdottomasti yksi valoisimmista tuvista, millä olen käynyt vuosien aikana. Valoisuudesta piti huolen kämpän kaksi vastakkaisilla seinillä olevaa ikkunaa. Useimmiten autiotuvilla on vain yksi ikkuna, jolloin tupa jää hämäräksi jopa keskipäivän aikaan. Ruokailumme aikana kämppää lähestyi jysmäkännäköinen pilvi, ja koht´sillään alkoi ihana rapina kuulua katolta. Raesade yllätti! Hetkessä maa oli valkoisena. Lämpöä kuitenkin mittarin mukaan +16 astetta. Yhtänopeasti kuin sade oli tullut se myös laantui. Pääsimme jatkamaan matkaa.
Laavuvaaran eteläpuoleisen järven länsirannalta löytyi entisen autiotuvan paikka, josta jäljellä oli tuvanpohja ja muutama rytökasa. Tupa oli tuhoutunut syystä tai toisesta kaiketi 1980-luvulla, jonka jälkeen korvaava tupa rakennettiin Huikkimajoelle vuonna 1990.
Vajaa 100 metriä ennen Kistapel- ja Silisjoen yhtymäkohtaa polun varren aukealla kentällä oli Kahdenjoenhaaran entisen autiotuvan paikka. Tarkasti ottaen tupa ei ollut polun varrella, vaan nykyinen polku kulki kämpän läpi! Ehkei sentään ennen aikaan. Tänä päivänä tuvasta pystyi paikallistamaan heinittyneen pohjan. Kentän laidalla kämpän muistoa kunnioitti vanha ruosteinen kamiina. Kistapel- ja Silisjoen yhtymäkohta aukeni laajana kenttänä, jossa kivet törröttivät paljaina molemmissa jokisuissa. Aikoinaan Kistapeljoen yli on ollut kahluuvaijeri.
Nykyisin muistona olivat molemmilla rannoilla olevat vaijerin kiinnitystolpat. Ainakaan tänä vuonna elokuun loppupuolella joen ylityksessä ei ollut mitään ongelmia. Kumikkaan varsi riitti joka paikassa reilusti.
Pari sataa metriä jokea ylävirtaan oli Kistapelputous. Ei mikään Fiellon tahikka Pitsuksen luokkaa, mutta pikkunätti se oli kuin sika pienenä.
Silisjoen viisikymmentä metriä leveä uoma oli lähes umpeenkuivanut. Rantojen muodosta päätellen keväällä lumien sulaessa uoma voi olla todella erinäköinen.Silisjoen ja Tsaarajärven välinen osuus ei enää antanut mitään uusia gigsejä retkeilijälle. Toki kuljetttiin vieläkin helppokulkuisessa maastossa, mutta soistunut maa ikävöitti kulkua ihmeen helposti.Tsaarajärven tuvalle saavuimme puoliseitsemän aikaan. Pari kesyä poroa piti seuraa minulle tehdessäni polttopuita illalla aamua varten. Ilma tyyntyy illaksi. Lämpöä +7 astetta.
LAKKAA LIVETTÄMISEEN ASTI (IV-PÄIVÄ)
Reitti: Tsaarajärvi-Kolmisjärvi-Kolmisoaivi-Tsuomasvaara Reitin pituus: 24,5 km Sää: Aurinkoinen, tuulinen, +15 astetta
Kuulostanee toistolta, mutta aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Ja lämpöä +6 astetta. Oli aika jättää merkitty reitti ja sen tuoma turvallisuuden tunne. Oli aika siirtyä poluttomaan erämaahan.
Otimme kompassisuunnan kohti itää ja Kolmisjärven lounaaseen työntyvän pitkän lahukan eteläpään itäisempään rantaan Silisjoensuuhun. Tuntui oudolta vasta neljäntenä päivänä kulkea omia polkujaan. Tähän mennessä jokainen metri lukuunottamatta Villavaaran käyntiä oli kuljettu merkityllä reitillä. Kenties omilla poluilla se vapauden tunne ja haasteiden otto antavat uuden ulottuvuuden retkeilyyn. Se onnistumisen ilo löytäessään ideaalisen kulkureitin paikasta toiseen. Tahikka vastoinkäymisten tuomat mietinnät iltanuotiolla, missä me hairahduimme väärille poluille. Jälkeenpäin epäonnistumiset palaavat mieliin parhaiten. Vaikka sillä hetkellä, kun huomaa olevansa hairahtunut suunnasta, iskee pakokauhu. Tuntee olonsa kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Ajattelee, miksi #*§Y§۩# $¥*# hairahduimme? Vastoinkäymiset opettavat ihmistä parhaiten. Ei pelkkä ruusuilla tanssiminen opeta mitään. Vasta sitten tietää, mitä on omilla poluilla liikkuminen, kun hairahtuu pyörimään ympyrää keskelle erämaata.
Lahukassa pidimme tauon. Johan olimme kävelleet ruhtinaalliset kolme kilometriä paljakassa. Matkalla oli poroaidan ylittäminen ja kameran vara-akun hävittäminen väliaikaisesti. Lahukan rannalla jotkut retkeilijät olivat tulistelleet. Jokainen seurue oli näköjään tehnyt lahukan pohjukkaan oman nuotion. Miksi? Eikö riitä, että käytettäisiin yhtä ja samaa? EI. Kolmisjärvelläkin oli käytössä mulleomatulipaikka –tyyli.
Jatkoimme Kolmisjärven itäpuolen kautta. Kiersimme ensiksi kahden saaren luona olleen lähes umpeenkasvaneen lahukan itäkautta. Sieltä hetken harkinnan jälkeen ison järven ja Kolmisjärven välisen kannaksen kautta kohti pohjoista. Kapea Kolmisjärven lahukka piiloutui välillä nyppylän taakse. Ranta oli yllättävän hyväkulkuista. Paikoin matala vaivaiskoivutiheikkö hidasti menoa. Poroaita kulki lounaasta työntyvällä niemellä kohti koillista ja rajapyykkiä, joka sijaitsi rajalta työntyvän kilometrin pitkän ja muutama kymmenen metriä leveän niemen tyvellä. Itärannalta katsottuna tuota kapeaa niemeä ei pystynyt hahmottamaan sen takana olevasta suuremmasta niemestä.
Jätimme rinkat rajapyykille ja suunnistimme tuolle kapealle niemelle, jossa aikoinaan oli sijainnut autiotupa ja niemen päässä GT 1980 –kartan mukaan polkusilta. Niemi oli tosiaan vain muutama kymmenen metriä leveä. Hyväkulkuista maastoa. Niemen keskellä kulki uusittu poroaita. Vanha aita oli toistaiseksi jätetty lahoamaan viereen. Kerrassaan upea niemi! Ja tosiaan niemen kärjestä löytyi polkusillan jäänteet: läntiseltä rannalta sillan tukipuu pystyssä, salmesta pieni palanen metallista siltarakennelmaa ja itäiseltä rannalta vaijerinippu.
Aitaa ei oltu rakennettu parinkymmenen metrin levyiseen salmeen, vaikka kartat muuta väittävätkin. Salmi oli todella syvä, joten minkäänlaisia ylitysmahdollisuuksia ei tuolta paikalta ole nykyään. Ei ainakaan kahlaamalla. Ilmeisesti aikoinaan polkusilta palveli poromiehiä, sillä niemen kärjen tuntumasta löytyi entisen avoimen porokämpän paikka poroaidan länsipuolelta.
Tässä yhteydessä on pakko siteerata Raimo O. Kojoa, kuinka hän kuvasi paikkaa Lapin Retkeilyopas –kirjassa vuodelta 1967: ”…Silisjoen latvojen Kolmishjärvet ovat ihmeellisenmuotoisia: kuin venytettyjä sitten sieltä täältä yhteen puristettuja. Luonto heittäytyy perin saidaksi järvien ympäristössä, sillä loivasti kohoilevia tuntureita ja jänkämaita kattaa vain matala varpukasvillisuus – tundraseutua. Liekö Haltin suunnan majoja lukuunottamatta toista yhtä ankeassa maisemassa kyyhöttävää kämppää kuin Norjan puolelta pistävässä niemekkeessä oleva mökkipahainen!…"
Näin siis Raimo O. Kojo.
Palasimme takaisin rajapyykille ja rinkoille. Rajalta kilometrin päässä oli norjalaisten porokämppä. Vanhaan hirsiseen kämppään oli jälkeenpäin rakennettu laudasta eteinen. Muuten kämppä näytti hyväkuntoiselta, joskin vast´ikään huovitettu ulkokatto oli vahvasti notkollaan sisäänpäin. Vieressä oli vanhan kammin jäänteet, jonka nykyinen tehtävä oli toimia kaatopaikkana. Käsittämätöntä! Tokihan kämpän yhteydessä toimi yhden hengen Hotelli Helpotuskin. Kyllä kelpasi olla täysistunnolla. Nimittäin hotellista avautuivat maisemat Kolmisjärvelle, sitä halkaisevalle kahdelle niemelle ja niiden takana olevalle Tsaraoaiville. Kerrassaan mykistävää! Tämä pikkula oli mallia á lá oveton, joten hädän hetkellä ei tarvinnut turhaan availla säppiä, vaan pääsi suoraan toimintaan.
Ruokailun aikana tuuli voimistui äkisti Kolmisjärven suunnalta. Nurkissa ujelsi pirunmoisesti. Lämpöä +16 astetta. Jatkoimme matkaa päivän teemalla eli Kolmisjärven kierrolla. Huonon kartan luvun takia yritimme ensiksi ylitystä Kolmisjoensuulta, mutta jokisuu oli leviä ja syvä kuin mikä. Persjalkaisen savolaisen piti nöyrtyä ja lähteä viipottamaan kohti ylävirtaa. Puolen kilometrin päässä poroaidan kupeelta pääsi jo vallan hyvin yli pikku lirusta.
Kolmisoaivin huipulla (379m) oli jälleen rajapyykki ja sen molemmilla puolilla viisarikivet. Huipulta pystyi hahmottamaan Kolmisjärven muodon. Luoteessa odotti meitä tämän kulmakunnan valtias, Tsuomasvaara (435 m). Kolmisoaivilta laskeuduimme vietosti länsiluoteeseen kohti Sevetti-Pulmanki –reittiä. Kolmisoaivin luoteispuolen kahden nimettömän lammen pohjoispuolella oleva pieni jyrkkäreunainen vaara ja sen takana avautuva mahtava Tsuomasvaara antoivat jälleen yhden maisemakuvan ikuistettavaksi. Ja muiston kruunasi hetkestä lammen eteläpuolella ollut paikka, jossa oli livettämiseen asti hillaa. Nam-nam, kuinka hyvältä maistuikaan etelän miehille hallanpanemat marjat.
Rajan kämppä löytyi keskimmäisen Tsuomasjärven länsirannan puronsuulta. Hyväkuntoinen kämppä näytti vähän käytetyltä, mikäli mittarina käytettiin pihan kuluneisuutta. Emme jääneet pidemmäksi aikaa ihmettelemään kämpän vähäistä käyttöastetta, vaan siirryimme pikaisesti lännempänä olevalle autiotuvalle. Vanhaan hirsikämppään oli tehty jälkeenpäin kaikesta hyvästä tyylitajusta poiketen laudoista rakennettu elintasosiipi. Siivessä oli jätepiste, pieni polttopuuvarasto ja avoin sisä-WC. Miksi? Olihan ulkohuussi aivan vieressä! Vai eikö enää nykypäivän retkeilijä ehdi istunnolle ulkorakennukseen? Samanlainen WC-ratkaisu oli ainakin Kevon Kuivin autiotuvalla. Taitaa syy olla talvisen lumen muodostumisen.
Pienen lepotauon päätteeksi sonnustauduimme vielä illan päätteeksi Tsuomasvaaran huiputukseen. Eikun tuumasta toimeen. Ensimmäiset sadat metrit olivat henkeäsalpaavat. Sen verran jyrkkää rinne oli nousta mättäikön ja tiheän tunturikoivikon seassa. Taukoa oli hyvää pitää ja samalla ihmetellä etelärinteen kasvillisuuden rehevyyttä. Harvoin olen kokenut tällaista rinnemaastoa missään. Kukkaloisto oli toki mennyt, mutta kasvien lehdistö paljasti lajirikkauden. Minkä elämyksen botanisti saakaan heinäkuussa vieraillessaan paikalla. Aah!
Alun sydämentykytyksistä selvittyämme loppu olikin sitten helppo paljakkakävelyä.Palattuamme tuvalle alkoi lähes välittömästi vesisade. Tästäkö tämä alkaa?
PUNAISELTA KÄMPÄLTÄ JA PERUNAMAALTA SAARISELÄLLE (V-PÄIVÄ)
Reitti: Tsuomasvarri-Madii Luossajavri-Roavvevarri-Pulmankijoki-Askasjoki-Kalddojavri Reitin pituus: 31,0 km Sää: Aurinkoinen, tuulinen, +19 astetta
Illallinen sade oli lakannut iltayöllä. Aamu valkeni vaihteeksi pilvisenä, mutta lämpimämpänä kuin edelliset aamut. Mittari näytti +10 astetta.
Edessä oli ensimmäinen pitkä päivä matkallisesti. Suunnitelman mukaan illaksi pitäisi päästä Tuoddar Kalddojavrin seuduille. Kilometrejä kolmisenkymmentä. Aivan liikaa. Emme olleet tulleet tänne nielemään kilometrejä, mutta.. Niinpä sonnustauduimme matkaan normaalia aiemmin eli heti kahdeksalta. Alkupätkä oli mutaista Sevetti-Pulmanki –reittiä Miutisokan lounaispuolen järven itärannalle, jossa jätimme reitille lopulliset jäähyväiset. Suunta siis länteen kohti Roavvevarria (265 m).
Madii Luossajavrin luoteisrannalta piti löytyä vanhan kammin jäänteet. Luoteisranta oli jyrkkä, mättäilikköinen ja pusikkoinen, joten mitään mahdollisuutta ikivanhan kammin löytämiseen ei enää ollut tuolta paikalta. Länsiranta oli tasainen ja puuton, josta löytyi ainoastaan jälleen näitä tulipaikkoja sekä moottorikelkkareitin vanhoja ja uusia merkkejä. Emme jääneet aikaamme tuhlaamaan yhden kammin takia. Heräsi epäilys, olisiko kartantekijällä käynyt pieni viba, sillä Skiihpajoen kammi sijaitsi samalla leveyspiirillä, mutta pari kilometriä lännempänä? Tosin Madii Luossajavrin länsipuolelta löytyi ikivanha poroaitaus ja sen vierestä kerällinen uutta lankaa. Aitauksen ohi kulki tuore mönkijäura kohti pohjoisenpuoleista nyppylää. Yleensä poroaitauksen lähettyvillä on ollut jokin asumus. Tämä havainto kyllä todentaisi Madiin rannan mahdollista kammia. Jääköön toisen retkeilijän etsittäväksi.
Madii Luossajavrin länsipuolella oleva pieni lampi oli ääriään myöten täynnä vettä. Lisää vettä lampeen, niin vesi virtaisi yli äyräiden. Muuten Kaldon vesi oli matalalla.
Lähestyimme Skiihpajoen kammia. Maasto muuttui vitelikoksi. Ensiksi vastaan tuli puron eteläpuolella jokin romahtanut kammi. Jatkoimme. Puron pohjoispuolelta paljastui ensiksi rytökasa ja sitten hyvin maastoon maisemoitu kammi, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Ulkoapäin tämä yksiö näytti tosin muodot täyttävältä, mutta oven avaisu osoitti todellisen kämpän kunnon: vesi oli päässyt tekemään tuhojaan, kurkihirsi (voiko näin sanoa?) oli osittain romahtanut. Kammia oli lisäksi pidetty kaatopaikkana. Miksi? Pääkammin vieressä oli yksi vanha kammivanhus. Olimme nähneet oleellisen.
Skiihpajoen ranta oli yhtä ryteikköinen kuin kammin seutukin. Tosi ikävää kävellä. Etsimme sopivaa ylityspaikkaa, joka löytyi nopeasti paikasta, jossa joki muuttaa kulkuansa kaakosta pohjoiseen pienen lompolon suussa.
Lompolon suusta ylitimme joen. Ja sitten avarammille seutuville kohti Roavvevarria.
Roavvevarrin itärinteen viimeinen nousu oli yllättävän jyrkähkö huipulle, josta avautui seutukunnan komein näkymä Pulmankijärveen ja –jokeen. Pulmankijärvi oli kuin kanjonijärvi, sillä järven korkeus merenpinnasta oli viitisentoista metriä, kun esimerkiksi aivan kaakkoisrannassa oleva Leäibevarri oli 187 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosin lukemat ovat vaatimattomia Yläperän lukemiin verrattuna, mutta Kaldon mittapuussa huomattavia.Pulmankijoki kiemurteli kuin serpentiini matkalla kohti järveä hellivien tunturirinteiden syleilyssä. Paikoin hiekkatörmäranta nousi pystysuorana joesta. Ja paikoin jokilaakso oli levinnyt sata metriä leveäksi sora- ja kivitasanteeksi.
Jos oli Roavvevarrin itärinne jyrkähkö, niin länsirinne laittoi paremmaksi. Nyt voitiin puhua jo jyrkästä rinteestä. Rinteellä havisi rehevä haaparypäs. Alempana joen itärannan törmällä oli maanmainio laaja tasanne, jonne olisi pystynyt pataljoonan vahvuinen miehistö pystyttämään teltat. Törmältä oli äkkisuorapudotus Pulmankijokeen, joten pienessä sievosessa ollessa vaaran paikka totisesti.
Ensimmäistä Pulmankijoen ylityspaikkaa etsimme juuri tuon törmän alta joen keskellä olevan saarekkeen kautta. Eipä riittänyt kumikkaan varsi saarekkeen länsipuolella. Ja sen verran laiskoja ollessamme, emme viitsineet riisua saappaita. Joten takaisin. Tyydyimme kohtaloomme ja kävelimme rannan hiekkatörmiä pitkin Moreshveijoensuuhun, josta piti päästä helpommin yli. Joensuu oli ryteikköistä. Hiukan ylävirtaan ja siellä olevan luonnonpadon kohdilta yli Moreshvein. Pulmankijoen ylitys oli jo lastenleikkiä. Nousimme muutaman korkeuskäyrän ylemmäs, jossa oli nopea edetä tasaisessa harvassa tunturikoivikossa kohti Askasjoensuuta.
Askasjoensuussa pidimme lounastauon. Ilma oli lämmennyt teepaitakeliksi. Joitain isoja mäntyaihkeja sinnitteli pystyssä tunturikoivikon yläpuolella.
Mäntymetsiköstä ei voitu enää puhua kuten Roavvevarrin länsipuolella Pulmankijoen varrella.
Aloitimme nousun Pulmankijoelta Askasjoen vartta pitkin. Joki laski vajaan kilometrin aikana satakunta metriä, joten arvata saattaakin, niin vesi ryöppysi valtoimenaan putouksenomaisesti ja vaahtopäinä uomassaan kohti Pulmankia. Rannalta löysimme tuoreen polttopuuvaraston, joten todennäköisesti jokin kömmänäkin voisi olla lähettyvillä.
Noin puolitoista kilometriä Pulmangista Askasjoki oli rauhoittunut täysin. Paikoin uoma oli paisunut satakunta metriä leveäksi kivipelloksi. Alkoi uuvuttava jokivarren seuraaminen kohti Vuobme Kalddojavria. Matka tuntui ikäisyydeltä. Epäilys siitä, olemmeko kenties lähteneet seuraamaan väärää jokiuomaa tuli mieleen, mutta kartantarkistus vahvisti olevamme oikeassa suunnassa. Lopulta järvi tupsahti nenämme eteen vasta viime hetkillä, niin hyvin parinkymmenen metrin korkeusero rannan ja järven välillä peitti näkyvyyden kauempaa järveen.
Väsymys alkoi painamaan, johan oli 25 kilometriä takana. Kello näytti kahdeksaa. Päätimme pitää kahvitauon Kalddojavrin itärannan nyppylän eteläpuolen tasaisessa tunturikoivikossa. Samalla keräsimme voimia viimeiselle etapille. Vastarannalla näytti olleen kammi, jota vasten oli lautoja.
Nousimme Urroaivin (426 m) länsirinteelle, jonne loistivat Tuoddar Kalddojavrin pohjoisrannalla olevat kaksi punaista rakennusta. Tarkoitus oli yöpyä joko tuon järven rannalla tai sitten sen itäpuolella olevan pienemmällä järvellä. Hitaasti, mutta varmasti nuo rakennukset lähestyivät väsyneitä kulkijoita. Pääsimme pihapiiriin ennen kello kymmentä. Pihapiiri oli törkyinen kuin mikä.
Päivä oli pulkassa. Jalat olivat kunnossa, mutta muu kroppa kränäsi vastaan.Teimme iltapalat ilta-auringon luodessa viimeisiä säteitään telttakylään. Oli samalla päätöksen aika, minnekä retkiseurue suunnistaa vuonna 2010. Tilaisuuden virallista luonnetta juhlistaen pidettiin alustuksia, juhlapuheita ja kuksien kohotuksia aivan kuin ennen aikaan YYA-sopimuksen hengessä. Jollain kenties puhekin sammalsi, mutta päätös tehtiin yksimielisesti. Oli aika mennä yöpuulle hyvillä mielin.
ISOJAKOA UTSJOKILAISITTAIN (VI-PÄIVÄ)
Reitti: Kalldojavri-Njallajavri-Köyhän kämppä-Kuorboaivi-Nihkavadda-Kalddojavri
Reitin pituus: 32,5 km Sää: Aurinkoinen, +22 astetta
Illan tuuli tyyntyi täysin. Aamulla jälleen aurinkoista ja pilvetöntä. Jo kuudes poutapäivä alkamassa. Jes! Oli aika jättää rinkat teltoille ja lähteä Adolfin kierrolle päivärepulla. Ihanaa, että tuon lämpöpatterin sai unohtaa päiväksi.
Suunnaksi valitsimme lopulta linnuntien kohti Ylä-Pulmankijärven l. Njallajavrin pohjoispäätä. ”Kahdensaarenjärven” kautta matka jatkui Giedderohdulle, jonka kupeessa oli toista kilometriä kanttiinsa oleva tasainen nummimaasto. Helppoa käveltävää, muttei minkäänlaisia maamerkkejä, joten pelkällä kompassisuunnalla oli mentävä.
Adolfin putouksen kumu kuului kauaksi, joten äänihavainnon perusteella paikallistimme tuon nähtävyyden. Tosin ennen putouksen juurelle pääsyä joutui ylittämään useampia poikittaisharjanteita. Olimme laskeutuneet liikaa. Helpommalla olisi päässyt, kun olisi kulkenut korkeammalla. Mutta putous löytyi. Yksi varma nähtävyys Kaldossa. Käymisenarvoinen.
Jostain kupeelta piti löytyä legendaarinen Adolfin kammi. Uusi ruskeakuosinen filmivanerivessa paljasti kammin paikan puron varresta. Skiihpajoen kammiin verrattuna Adolf oli toista luokkaa: siisti ja hyväkuntoinen kammiyksiö neljälle. Kammista oli vast´ikään valmistunut kirja, josta oli painos toimitettu paikalle. Mielenkiintoista luettavaa kammin historiasta ja sen vanhoista vieraskirjoista.
Ennen ruokailua kävimme kilometrin päässä Junkers-lentokonehylyllä. Kaikki käyttökelpoinen oli irrotettu hylystä. Siivet ja paikoin runko olivat vielä jäljellä. Hylystä kilometri etelään järven koillispäässä oli karttoihin merkitty outo pieni aitausmerkki. Ja toden totta, paikalta löytyi muutama kymmenen metriä kanttiinsa oleva aidattu alue,
joka oli käsittääkseni jokin tutkimusalue. Kenties Kevon tutkimuslaitoksen.
Palasimme takaisin. Oli herkullisen jauhelihalla höystetyn Jamaikan padan aika. Valitettavasti vain meidän ruokavastaava laittaessaan likoon jauhelihaa minigrip-pussiin päättikin uittaa jauhelihaa Adolfin purossa! Nooh, vesimäärän lisäys vei mennessään nämä kuivatut energiapommit.
Vastoinkäymisestä huolimatta Jamaikan pata upposi nälkäisten kulkijoiden vatsaan ilman jauhelihaakin. Ruokalevot otimme auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta lähes hellesäässä. Koko iltapäivää ei ollut aikaa levätä, joten suuntasimme Njallajavrin länsirantaa pitkin järven eteläpuolella olevan pienen lammen pohjoisrannan nyppylälle, josta löytyi Tievjaon eli köyhän kämppä. Lautaparakki oli ajautunut huonoon kuntoon. Kattopellit olivat osittain irronneet, joten vesi pääsi sitä kautta sisärakenteisiin tekemään tuhoja. Joku oli suuttumuksensa osoittanut ulko-oveen, ja päättänyt sen päivän. Kämppä oli sisältä sotkuinen, mutta urhoollisesti kuivamuonat odottivat ruokailijaansa kämpän hyllyillä. Vielä pienellä vaivalla pystyisi kämpän korjaamaan, sillä jalaksien päällä seisova kämppä oli ulkoapäin ryhdikkäännäköinen. Samoin ulkoverhous oli kuosissaan. Vieraskirjan mukaan joku retkeilijä voivotteli kamiinan poistamista 1990-luvun alussa.
Oli jälleen kompassisuunnan aika, sillä seitsemän kilometrin päässä olisi seuraavan etapin piste, Kuorboaivi (442 m). Kartan pahimmat suoalueet sattuisivat Njukcabealjavrien luoteispuolelle. Päästyämme pari kilometriä länteen päin Kuorboaivin monilakinen huippu loisti selkeänä maamerkkinä. Kohtisuoralla linjalla lähestyimme tunturia. Reittivalinta oli onnistunut, sillä samalla pystyimme välttämään laajemmat suoalueet. Tarkkuutta vaati löytää monilakisesta tunturista se korkein. Huipulla vastassa oli romahtanut palovartijan torni tyyppiä á lá Villavaara.
Romahtanut palovartijan torni näytti kauempaa katsottuna ilmiselvältä jättiläisen reeltä. Eikö vain?
Kuorboaivilta avautui maisemat joka suuntaan. Lännessä oli parinkymmenen kilometrin järvi- ja suo-alueiden mosaiikkimainen labyrintti. Voi sitä reppanaa, joka lähtee esimerkiksi Kenespahdalta itään Kuorboaiville päin. Runsaasti ylimääräisiä kilometrejä tulee tällöin retkeilijälle kiertäessään järviä ja pahimpia kosteikkoja.
Huipun kautta kulki maastoautoura Puksajärven poroerotusalueelta Duottar Kalddojavrille. Odotimme hetken valtaväylän vieressä, josko enemmänkin liikennettä olisi tähän aikaan elokuusta. Mutta hiljaiselta näytti tämä tieosuus, joten oli aika hypätä valtatielle Puksajärvi-Kalddojavri.
Loppupäivä oli tarkoitus kulkea maastoautouraa pitkin telttapaikoille. Joku kenties sanoisi, voiko tuon tylsempää olla kuin kävellä uraa pitkin. Mutta retkeilijä hyvä, et tiedä, kuinka upeissa maisemissa kovalla maalla tuo ura kulki välillä poiketen järven rannassa ja välillä aivan vaaran huipun kautta kuten Nihkavaddalla. Aurinko paistoi takaamme, joten esimerkiksi Vustenjavri loisti aurinkoa vasten tummasinisenä vaaran jonon helmassa. Korkeuseroja luonnollisesti reitin varrella oli moisesti, muttei se haitannut menoa ja maisemien ihailemista. Välillä keitimme kahvit auringon porottaessa täydeltä taivaalta. Päätimme ottaa loppukesän viimeiset rusketukset Kaldossa.
Telttapaikalla olimme puoliyhdeksän maissa. Yhteistuumin olimme samaa mieltä, että tiepätkä Puksajärvi-Tuoddar Kalddojavri on Suomen komein.
KANNAKSEN POIKIA (VII-PÄIVÄ)
Reitti: Kalddojavri-Alla Kalddoaivi-Järvi 316-Buolzzatjoki Reitin pituus: 15,0 km Sää: Aurinkoinen, +20 astetta
Suokaa anteeksi lukijat, mutta jälleen... aamu valkeni aurinkoisena. Edessä oli lyhyt päivä. Ainoastaan 15 km taival Buolzzatjoelle. Harmainta aavistustakaan ei ollut, miltä tuo Buolzzatjoki harjuineen näyttäisi. Oliko se edes käveltävissä, vai joutuiko ottamaan pakkia ja tekemään uuden reittivaihtoehdon? Sen tietäisimme päästessämme iltapäivällä asemapaikkaamme.
Jälleen alkupätkä Suomen komeinta tietä pitkin Ylimmäisen Kalddoaivin lounaispuolen lampareille asti, jossa oli tarkoitus pitää juomatauko. Hommasta tosin ei tullut mitään molempien lampien ollessa mutaliejuisia. Siispä vielä juomatta aina ”Kannaksenjärven" koillispäähän asti. Vähitellen itäpuolen harjanteelta tämä kaunis karu järvi 316 avatui eteemme. Järvien keskellä kulki muutamankymmenen metriä leveä korkea puuton harjanne. Ruokailimme rannalla. Tänään ruokavastaavan erikoinen oli ärjysti maustettu Sokostin soppa. Kaiketi gurmeekokki oli lisännyt valkopippuria ja basilikaa kouramitalla. Lähinnä ruokailu näytti jatkuvalta juomapullon tyhjentämiseltä kurkusta alas.
Oli vuorossa kannaksen kierros. Mikä oli poikain tallustellessa reilun kilometrin pituista tasaista harjannetta pitkin! Tosin kartan mukaan järven eteläpäässä harjanteen piti katkaista järvet yhdistävä joki. Pääsisikö tuosta joesta yli vaikeuksitta? Toki, toki. Muutaman metrinlevyinen joki oli ylitettävänä, muttei mitään ongelmia. Tilanne voisi olla aivan toinen korkean veden aikaan.
Järven lounaispäässä otimme kompassisuunnan länteen Buolzzatjoelle. Helppokulkuisessa maastossa alkoivat hahmottua Buolzzatjoen viereiset omaperäiset harjanteet. Aivan kuin valtavat palsakummut olisivat seuranneet toisiaan pohjoiseteläsuunnassa soiden keskellä. Suon toisella puolella oli vastaavanlainen luonnonmuodostelma. Vuodesta 1997 asti olen samoillut suomalaiserämaissa, mutta ensikertaa tällainen muodostelma tuli vastaan.
Asemapaikalle saavuimme jo puolineljän maissa reittivastaavan erikoisen takia. Olin jostain syystä kotipöydällä laskenut rankasti tämän päivän reitin kilometrimäärän yläkanttiin, joten päivästä tuli lyhyt, mutta kuuden rankan vaelluspäivän jälkeen vaeltajat soivat itselleen kernaasti ”välipäivän”.
Oli aika huoltaa perusteellisesti itsensä ja varusteensa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta.
Pyykinkuivausteline á lá Kaldoaivi.
Radiovastaava intoutui kuuntelemaan MM-kisojen miesten kepinheittoa radiosta. Huonostihan siinä suomalaisittain kuulemma kävi. Kolmoisvoittoa lähtivät hakemaan ja saaliina pistesijoja. Emme siis voineet heilutella lippuja sinivalkoisia, emmekä kohottaa rommitoteja voiton kunniaksi. Sääennustekin lupasi yöstä alkaen jatkuvaa sadetta Ylä-Lappiin.
24 MM (VIII-PÄIVÄ)
Reitti: Buolzzatjoki-Ylimmäinen Buolzzatjärvi-Sorrejavri-Vaisjoki Reitin pituus: 23,5 km Sää: Sateinen ja tuulinen, +12 astetta
Niinhän siinä kävi, että puolenyön jälkeen alkoi ihanasti ropisemaan teltankatto. Ei sääskien takia, vaan se luvattu sade oli alkanut. Kummasti tuo yksipuolinen ropina tuuditti meikämannen unten maille. Joskus neljän hujakoilla heräsin toistamiseen kääntäessäni kylkeä, silloin ei enää satanut.
Aamu valkeni pilvisenä. Pilvet roikkuivat lähes harjanteen tasolla. Kaukana ei voinut olla sade. Pohjoisesta päin kävi ilmavirtaus, josta myös tuo yhtenäinen harmaa massa levittäytyi taivaan kannelle. Etelässä näytti vielä jotain toiveita olevan. Lähdimme puoliyhdeksän maissa. Varmuuden välttämiseksi heittäydyin gorepelleksi ensi kertaa tämän reissun aikana. Samalla suojasin rinkan suojalla. Ja eipä aikaakaan, kun sade alkoi. Ensin tihkuna ja sitten voimakkaammin.
Mutta tämä Buolzzatharjun käveleminen ainakin alkumatkasta oli yhtä juhlaa. Puuton tasainen harjanne nopeutti kulkua vallan. Harjanteet olivat parikymmentä metriä korkeita, joten jatkuva ylösalas –meno hiukan hiljensi matkavauhtia. Harjanteiden väliin sattui muutamia kosteikkoalanteita, jotka ylitimme tai kiersimme. Ylimmäisen Buolzzatjärven pohjoisrannan harjanteilla alkoi tunturikoivikkovitsaikko, joten oli parempi siirtyä kulkemaan harjanteen ja suon välimaastossa. Jätimme harjulle jäähyväiset järven itärantaan etelästä työntyvän niemen luona, jolloin siirryimme harjulta niemelle kohti järven lounaisrantaa.
Harjujono jatkui vielä kilometrejä etelään. Harjujonolla oli mittaa kaikkiaan noin kymmenisen kilometriä. Hieno harjujonomuodostelma keskellä ei mitään. Järvi eteläpuoleisine pikku lampineen oli hyvin repaleinen, joten tarkkana piti olla minkä vesistön kiersi etelän ja minkä pohjoisen kautta.
Jotain elämää oli ollut myös Ylimmäinen Buolzzatjärvellä, sillä itärannalta löytyi vanhan veneen kokka. Oli aika jättää hyvästit Buolzzatjärvelle. Ja siirtyä kompassisuunnalla ensiksi kohti Sorrejavria ja sitten Vaisjoelle.
Ruokailimme Ylimmäinen Buolzzatjärven itärannalta luoteeseen olevan jälkimmäisen järven etelärannalla. Yhtä nopeita lounashetkiä ei muistini mukaan ole ollut kuin kerran Pöyrisjärvellä, silloinkin vettä tuli vaakatasossa.
Sorrejavrin luoteisrannalta piti löytyä vanhan kammin paikka, mutta tässä säässä veri ei vetänyt tekemään ylimääräisiä mutkia matkaan. Seuraavaksi teimme huonon reittivaihtoehdon, sillä lähdimme lähestymään Vetsijokea Tsohkavarrin eteläpuolelta. Eteläpuoleinen maasto oli kivikkoinen, juurakkoinen, mättäinen… Siis kaikkea mikä hidasti kulkijan etenemistä. Tunturikoivikot oli paikkeilla läpikalutut. Nyt myös vaivaiskoivuista oli syöty lehdet! Kerrassaan kolkonnäköinen paikka.
Myös leveän Vetsijoen ranta oli ikävää kävellä mättäisessä ja kivisessä tunturikoivikossa. Rannan pienialaiset suolämpäreitäkin oli kierreltävänä. Emme viitsineet siirtyä kulkemaan korkeammalla. Päässä vain takoi mahdollisimman nopeasta pääsystä Vaisjoen lämpimään kammiin. Noin kilometri ennen kammia joen ylitti tämä paljon puhuttu sähkölinja, jonka vieressä joen länsirannalla oli yksityiskämppä. Haeskelimme Vetsijoen ylityspaikkaa Vaisjoensuun tienoilta. Vesi virtasi voimakkaasti joessa. Lähtisimmekö tuosta suvannosta? Ei vaikuttanut hirveän syvältä. Olin jossain nettikuvassa nähnyt ylityksen tapahtuvan noilta kohdin. Kuvan perusteella vettä reiteen asti. Lopulta päätimme ylittää joen Vetsi- ja Vaisjoen yhtymäkohdan eteläpuolen paikassa, jossa Vetsijokeen yhtyy idästä pieni sivupuro. Kumikkaat ja housut riisuimme ja pakkasimme rinkkaan. Sauva toiseen käteen ja toinen käsi ohjurina. Ja matkaan. Virtaus oli joessa melkoinen, mutta onneksi vedenkorkeus oli noilla paikkeilla syvimmilläänkin polvitaipeeseen asti. Täten ylitys oli ennakoitua helpompi. Samalla väsyneet jalat saivat virkistävän jalkakylvyn muutaman kymmenen metrin matkalla kahlauksen aikana.
Röllin kammi löytyi Vetsijoen rannalta lähteneen polun päästä.
Vieraskirjan mukaan kammi oli hyvin hiljainen sulan maan aikana. Kaiketi Vetsijoen ylitys ei kiehdo kaikkia retkeilijöitä. Kammi täyttyi nopeasti kosteista vaatteistamme. Hetken päästä kamiina hohti punaisena, joten jouduimme tekemään ”savonrantalaiset” eli tuulettamaan yllättävän tiivistä kammia.
Perinteisistä tuuletusräppänöistä poiketen...
...Vaisjoen kammilla räppänä oli kattoon asetettu mallia lintulauta.
Sade herkesi iltayhdeksän maissa. Koko päivän se oli jaksanutkin. Vaisjoen kammin katto vuoti molempien lavereiden kohdilta. Päätin ilmoittaa viasta luontuvalle Utsjoellepäästyämme.
VIIMEISTÄ VIEDÄÄN (IX-PÄIVÄ)
Reitti: Vaisjoki-Vaisjohnjunis-Annivaara-Utsjoki Reitin pituus: 19,0 km. Yhteensä 190 km. Sää: Pilvipouta, tuulinen, +10 astetta.
Oli aika jättää jäähyväiset Kaldoaivin suurelle erämaalle. Oli retkemme viimeinen aamu käsillä. Maasto oli märkä. Hiukan tihkua heitti taivaalta raskaan pilviverhon maatessa alhaalla. Lähdimme liikkeelle.
Vaisjoen ylitystä ei viitsitty kokeilla kumikkailla,
joten kammilta lähtiessämme laitoimme neopreenitossut jalkaan.
Ylityksen jälkeen tavoitteena oli löytää Vaisjohnjunikselle menevä mönkijäura. Tosin sitä ennen oli ylitettävänä Vaisjokeen laskeva suo-oja. Vain muutaman metrin leviä, mutta sitä moninkerroin syvemmän jorpakon ylityspaikkaa sai etsiä pahasti ryteikköityneestä rannasta kotvan ennen kuin se löytyi. Lähes välittömästi ojan jälkeen yhytimme aluksi hentoisen mönkijäuran, joka vahvistui huomattavasti jo ennen poroaitaa. Ilma oli eilispäivästäkin viilentynyt, joten selkeä pomppahanska –keli oli kyseessä.
Mönkijäuran varressa oli paikoin ladottuja kivikasoja osoittamassa kulkusuuntaa. Ura kulki matalan ja huipulta hyvin tasaisen Annivaaran kautta. Viereiseltä Palopäältä todennäköisesti näkisi Utsjoen laakson. Sen verran korkeampi tuo vaara oli Annivaaraan verrattuna.
Edessä näkyi sähkölinja ja Ailigaksen linkkimasto, jota kohden ura vei vääjäämättä. Viimeinen kilometri oli rajua pudotusta Niemelän talon paikkeille Utsjoki-Nuorgam –tien varteen. Tie oli vast´ikään asfaltoitu. Edessä oli parisen kilometriä Utsjoen keskustaan.
Hiljaiselta näytti kylänraitti. Matkailijoista ei näyttänyt olevan tietoakaan. Metsähallituksen luontotuvalle kävin ilmoittamassa Vaisjoen kammin kattovuodosta. Virkailija ei pahemmin tiennyt mitään ko. kammista, mutta auliisti kirjoitti muistilappuun tiedoksiannon. Toivottavasti katto korjataan.
Uulan Säästön toisella puolella oleva ravintola Rastisgaissa näytti olleen suljettu elokuun lopun. Utsjoki veti henkeä kesän kalastajien ja syksyn rinkkasatiaisten välillä.Jos kylänraitti oli hiljainen, niin sitä oli myös leirintäalue. Iltapäiväneljältä alue ammotti tyhjyyttä. Ei ollut ensimmäistäkään majoittujaa. Oli aika majoittua ja saunoa…
SUMMA SUMMARUM
Kymmenen vaelluspäivän aikana tapasimme ainoastaan kaksi kalastajaa Rousalla ja mönkijämiehen ensimmäisenä iltana Palovaaran kupeella. Hiljainen oli erämaa, vaikka kiersimme Rousan lisäksi Kallojoen ja Paikonlammen laavut sekä Huikkiman, Tsaaran, Tsuomaksen ja Vaisjoen autiotuvat ja kammin.
Erityisesti muistoihin jäivät retkestä Kolmisjärvi, Tsuomasvarri, Pulmankijoki ja viimeisten päivien harjanteet vain muutamia mainitaakseni. Reitti oli täysosuma. Sitä ei vonut kieltää. Jos nyt hakemalla haki jotain parannettavaa, niin Sorrejavrilta olisi pitänyt kulkea tuntureiden harjanteita pitkin kohti Vaisjoen kammia eikä rämpiä Vetsijoen rantoja. Mutta eihän reittivastaavakaan voinut olla täydellinen.
Vuoden toinen retki Kaldoon oli pulkassa. Olin menettänyt sydämeni Kaldoaiville.
